keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Hyvin kuivuneet sukat

Olen viettänyt hiihtolomaa pääasiassa monitorien eteen naulittuna ja jyystänyt tulevan näyttelyn teoksia valmiiksi. Sillä välin muu perhe on viettänyt laatuaikaa maaseudulla pulkkailun (ja lasten riitelyn) parissa. Työskentelyä ei juuri ole helpottanut orastava flunssa, jota olen aaltoilevalla menestyksellä pitänyt kurissa monenlaisten inkivääri-valkosipulipommien avulla.

Nyt aurinko on kuitenkin paahtanut sälekaihtimien välistäkin studioon sellaisella teholla, että eihän kaikenlaisten synkkien yökuvien editoinnista tule mitään. Olenkin päätynyt työnkulkuun, jossa omistan päivän valoisimmat tunnit renderöinnille ja koitan sillä välin tehdä jotain muuta hyödyllistä, ellei peräti hauskaa.

Jäillä Espoon saaristossa. Kesällä ei varmastikaan näin rauhallisia hetkiä tarjoudu.

Jäät ovat jo hyvin kantavia ja tarjoavat mukavasti mahdollisuuksia kaupunkimaisen saariston kokemiseen talvisesta näkökulmasta. Viikonloppuna kävin Espoon puolella kiertelemässä Isoa Vasikkasaarta ja ihmettelemässä huvilarantoja; nyt päätin suunnata kauas itään, kohti Helsingin valloittamaa Sipoon läntistä rannikkoa (en ole näiden alueliitosten jälkeen juuri asunut Helsingissä, joten minun on vieläkin hankala mieltää aluetta Helsinkiin kuuluvaksi).

Taka-ajatuksena oli samalla tarkastaa Granöfjärdenin matalikolla makaavan hiekkajaala Gerdan nykytila. Kaipasin myös erääseen kuvakollaasiin hieman lisää materiaalia hylätyistä vesikulkuneuvoista, joten monta kärpästä jne. - matkaan siis, kohti Karhusaarta!

Gerda ei ollut lähtenyt minnekään.

Gerdasta voi lukea lisää mm. Urbanex Ninjan sivustolta.
Gerda makasi tukevasti paikallaan. Sen vääjäämätön tuho on edennyt hämmästyttävän hitaasti. Pressut sekä kajuutan uusittu katto ovat pitkään sinnitelleet sadeveden tuomaa tuhoa vastaan. Rungon kiertymisen kuitenkin huomaa selvästi - vesitse ei Gerda tästä enää poistu. Ei liene kuitenkaan mahdollista, että tänne sopisi sellainen myrsky, joka repisi alusta matalikolta sen verran, että se katkeaisi tai rojahtaisi syvemmälle. Myrskyn sijaan ruoppauslautan koura lienee todennäköisempi noutaja.

Toisella puolen uusi satama, toisella kasvava ylemmän keskiluokan omakotitaloparatiisi. Tähän väliin ei kauhtunut hylky enää mahdu.
Keulassa katoksen alla oli mukavan seesteinen taukopaikka.
Kajuutta oli surullinen näky; huomasi, että sitä oli viimeisinä vuosina laitettu kuntoon, ennen tuhon alkua.
Remonttisukat lienevät jo kuivat reilun kymmenen vuoden jälkeen?
Oli kyseessä hylätty talo, vene tai laiva, on rojun määrä yleensä aika vakio. Joskus ihmettelin mistä kaikki roju syntyy, mutta kun katson autotalliani, en ihmettele enää.
Ruumaan muurattu massiivinen uuni on komea näky. Se on pitänyt lämpimänä kaksi kajuuttaa ja kylpyhuoneen. Nokijäljistä päätellen veto on kuitenkin ollut haasteellista. Liekö vika muurarissa, piipunnysässä vai molemmissa.


Jäisellä vaelluksella kohti Vuosaarta törmäsin toiseenkin hylkyyn. Ajattelin kaislikossa lojuvan jonkin sataman apuveneen kyljen, mutta myöhemmin tajusin em. sivuston kuvia katsellessani, että kyseessä onkin pala huomattavasti suuremman aluksen keulaa. Tämän kohdalla on kiihtyvä tuho ollut huomattavasti nopeampaa kuin Gerdalla.

Veneen kylki, vaiko sittenkin laivan keula.


Uusi merimerkki! Tästä ei kerrota navigointioppaissa. Luonnonsuojelualue on merkitty myös vesillä.
Ei kahta ilman kolmatta. Porvarinlahdellakin pilkisti jään päälle epämääräinen romukasa, joka lähemmin katsottuna osoittautui hylyksi. Aluksen käyttötarkoituksesta on enää paha sanoa mitään, mutta rakenne ja muoto tuntuivat viittaavan proomuun.

Tämäkin on joskus ollut... jotakin.

Patikkaretki jatkui sataman uuden teknoympäristön läpi kohti Vuosaaren asemaa. Oli kuitenkin mukavaa saada vielä nähdä pilkkeitä tuosta kaukaisen idän epämääräisyydestä ja teollisen historian jäänteistä, joka Vuosaaren ja Porvoon välisillä seuduilla on muinoin vallinnut. Kaislikoita koluamalla voisi enemmänkin löytyä - ja mikäs tänne palatessa vaikka kanootin kera, sillä lahdelmien pienet luonnonsuojelualueet ja satamaa uhmaavat autiot saaret ovat hauskoja, ja esimerkiksi Uutelaan verrattuna paljon vähemmän tunnettuja piknik-kohteita kesälläkin.

torstai 11. tammikuuta 2018

Syvemmälle

Maaperä ei saaristossa suinkaan ole koskematon. Etenkin armeija on kunnostautunut sen penetroimisessa. Näitä maanalaisia tiloja on joskus tullut vastaan ja olen hieman häveliäästi niitä sivunnut täällä blogissakin. Kerrotaanpa nyt pari vanhaa tarinaa tarkemmin.

Käärmeenä kiven sisään


Utön fladan toisella puolen sijaitsee Ormskär, joka vuoteen 2005 asti oli suljettua sotilasaluetta. Ormskärissä sijaitsee liuta vielä nykyäänkin paikallaan olevia tykkejä, tulenjohtotorni sekä luolastoja. Vanhat varusmieslegendat kertovat jopa salaisesta tunnelista, joka johtaisi Utön puolelta Ormskärin linnoitteisiin...

Harmaita muotoja Ormskärissä.

Seuraavana kesänä, 2006, Ormskär oli siis periaatteessa yleisölle auki. Muistaakseni maanalaiset tilat olivat vielä armeijan hallussa parisen vuotta, kunnes nekin siirtyivät Metsähallituksen haltuun. Mutta pakkohan tätä saarta oli heti käydä tutkimaan, jollapartion voimin. Tykkiasemia ja muita rakennelmia aikamme mittailtuamme alkoivat maanalaiset salaisuudet houkutella.

Tie alas

Elokuvissa tie tukikohtaan kuin tukikohtaan käy aina tuuletuskanavien kautta. Suomen sotalaitos ei ilmeisesti ole näitä elokuvia nähnyt, sillä ei kestänyt hetkeäkään, kun bongasimme kutsuvan avoimena retkottavan tuuletuskanavan luukun. Heinäkuinen paahtava helle vaihtui maanalaisen kiven viileyteen. Löytäisimmekö pian itsemme Utön puolelta?

Hyvästit helteelle ja päivänvalolle.

Kymmenisen metriä maan alla jalat tapasivat betonilattian. Ainoa valonkajo tuli ylhäältä kuilusta; retkikuntamme oli varustautunut huonosti, eikä mukanamme ollut muita valonlähteitä kuin kameran salamavalo. Kuvia sokkona laukoen lähdimme etenemään raskaiden rautaluukkujen ja betoniputkien läpi.

Salamavalon opastamana eteenpäin...
Viimeisestä luukusta kömmittyämme löysimme valokatkaisimen ja suuremman oven. Valoisaa, lämmintä ja kuivaa! Olimme kuin missä tahansa kellarin teknisessä tilassa. Astuisiko sisään pian talonmies – vai sotilasparka, joka joutuisi paniikkiin? Onneksi tulimme lännen suunnalta eikä idästä.


Pöydällä lojui myös armeijan salainen ase: Sirkku-palasokeri! Niitä tarpeeksi Saludon joukkoon, niin jaksaa koko yön luimistella itään päin!

Pöydällä puolustussuunnitelma ja pervitiinit.


Seuraavassa huoneessa odotti käynnistystään suuri dieselgeneraattori. Tässä vaiheessa tajusimme harmiksemme, ettei pidemmälle kompleksiin ollut pääsyä. Ovi oli teljetty toiselta puolelta. Avoimet luukut ilmaiseva valotaulu tarjosi kuitenkin käyttökelpoisen kartan.




Oven takana olisi odottanut suuri miehistö- ja varastotila, sekä pitkä käytävä – joka kuitenkin johti ulos ovelle kallion kylkeen, eikä Utön suuntaan, minkä lohdullisena panin merkille. Olisihan massiivisten maanalaisten teiden kaivuu ulkosaariston pikku linnakkeelle aika outoa niin taktisista kuin taloudellisista näkökulmista. Näissäkin oli jo tarpeeksi ihmettelemistä.

Tämänkin kokoinen luolasto tarvitsee jo melkoiset ilmanvaihtolaitteet, ainakin jos se on tarkoitus sulloa täyteen hikisiä varusmiehiä.


Kesällä 2007 huomasin hämmästyneenä, että samainen tuuletusluukku retkotti edelleen auki, vuoden jälkeen. Uusimme kutsumattoman vierailukäyntimme, mutta tälläkään kertaa emme päässeet sen pidemmälle. Muutoksia maan alla oli kuitenkin tapahtunut; generaattori oli kuljetettu pois. Kenties se edelleen odottaa käyttöään jossain Gyltön varastoissa.

Helle oli taas tervetullutta. Kuunari Helenakin sattui saapumaan fladalle.


Sittemmin Metsähallitus on ottanut maanalaiset tilat haltuunsa ja tietojeni mukaan ne ovat edelleen ylläpidettyjä ja tarvittaessa vuokrattavissa – jos on valmis maksamaan viisinumeroisen summan vuosittaista sähkölaskua. Kenties jokin tarkkaan säädeltyjä olosuhteita tarvitseva tutkimus tai varastointi voisi moiseen soveltua, mutta maanalaisia tiloja on varmasti saatavilla helpompienkin yhteyksien päästä...

Yksi saaren luolastoista jäi kuitenkin tutkimatta! Lähteekö tästä se kuuluisa tunneli, kenties Turun linnaan saakka?


 
Sammakkomiesten jäljillä


Parisen vuotta sitten vietin pidemmän ajan Örössä valmistelemassa residenssin käynnistystä. Saaren luonnossa ja rakennuksissa riitti rutkasti tutkittavaa, niistä poimin aikoinaan paloja tänne blogiinkin.

Olin jostain lukenut maininnan saaren eteläkärjessä sijaitsevasta luolastosta ja siihen liittyvästä salamyhkäisestä tapahtumasta. Kun eteläkärjen rakennustyöt olivat käynnissä, sattui eräänä pimeänä yönä vartiomies näkemään liikettä rantakalliolla. Siellä hiipivät mustat räpyläjalkaiset ihmishahmot! Varoituslaukauksia ammuttiin, ja salaperäiset vierailijat katosivat aaltoihin. Dagonin kansaa vai sukellusveneen tuomia vakoilijoita? Totuus ei selvinnyt koskaan.

Örön kuvatuin mänty (koska näköalapaikka ja Bengtskär horisontissa). Mutta mihin vievät männyn juuret?


Sain saarella ollessani vihjeen, että tähän luolastoon voisi jotain kautta päästä tutustumaan. Muistin taas armeijan kyvyn sisäistää elokuvien opetuksia ja päätin kokeilla onneani mahdollisten tuuletuskanavien suhteen. Eipä aikaakaan, kun ryömin kyyryssä kapeaa tuuletuskäytävää eteenpäin ja päädyin alas vievään portaikkoon.

Johtolankakin oli paikallaan.


Eräs sivukäytävä johti tykkiaseman alle.
Portaikkoa saikin kulkea yhä syvemmälle peräti neljä kerrosta, ennenkuin maanalainen maailma aukesi. Alhaalla odotti hämmentävä kirkkaan purppurainen käytävä, joka henki kosteaa huurua.

Alas ja alas


Täällä on varmasti toiminut jokin Kekkosen ajan herrasmieskerho.


Ravasin nopeasti koko luolaston läpi. Se oli melko suuri; käytävää ja huonetta toisensa perään, mutta kaikki liki tyhjää. Kosteus oli tehnyt tuhojaan. Ruostetta oli joka paikassa, tuuletusritilöitä peitti paksu karvainen homekasvusto, maalit irtosivat riekaleina. Siksi olikin outoa todeta sähköjen yhä toimivan – ja erään oven avattuani lämmin humahdus kävi ylitseni: Kyse oli jonkunlaisesta lvi-huoneesta, jossa edelleen hurisevat pumput ja tuulettimet pitivät lämpötilan reilusti 30 asteessa.



Huoneita, lisää huoneita.

30-asteinen ilmanvaihtohuone.

Näin nämä on rakennettu; sisäseinät irti kalliosta. Auttanee lämmön ja kosteuden hallintaan, vaan entä kun hallitsija lähtee...

Toinen yllätys löytyi peremmältä: Dieselgeneraattori, täälläkin! Ja avain lukossa valmiina käynnistykseen!

Uskollinen Valmet odottaa käynnistäjäänsä?
Sähkötekniikasta on pidetty huolta.
Avaimesta päälle?

Tosiaan, osa tekniikasta on kuin suoraan kaupan hyllyltä.

Mekaaninen puoli sen sijaan jo melkoisesti elämää nähnyttä.

Leima kertoo kiinnostuksen lopahtamisesta.


Miehistötilat voisivat hyötyä tuuletuksesta.
Kompleksin perällä pitkä portaikko kohosi kohti maanpintaa. Tämä oli siis varsinainen sisäänkäynti. Ulos oli kuitenkin palattava takaisin vanhaa reittiä; pilkkopimeässä, taskulampun valossa, veden tippumista kuunnellen. Vai olivatko ne noiden räpyläjalkaisten olentojen askelmia?

Pääsisäänkäynti ja portaikko.




Sivuhaarasta voisi lapsi päästä ulos. Sortunut kivipenkka pitää oven visusti raollaan. Jouduin kääntymään takaisin.
Tapaukseen liittyy sellainen hauska tarinantynkä, että seuraavana päivinä mainitsin luolaston löydöksistä Metsähallituksen edustajille, jotka olivat kummissaan. He olivat nimittäin juuri harkitsemassa varavoimageneraattorin tilaamista saarelle, kun kerroin sellaisen jo löytyvän luolasta. Jotenkin se oli onnistunut jäämään kaikkien inventointien ulkopuolelle. Menimmekin sitten uudelleen luolaan sitä katsomaan – tällä kertaa oikein avaimien, elikkä huoltomiesten kulmahiomakoneen kanssa – ja kävipä mottia sittemmin joku mekaanikkokin tutkimassa.

Virallisesti sisään.
Kalua generaattorista ei kuitenkaan lopulta saanut, joten varavoima ratkaistiin muulla tavalla. Olisipa ollut jo liian jännä kertomus! Arvoitukseksi kuitenkin jäi, mistä koko luolasto sai sähköä ja kuka sen maksaa – maanalaisen tilan osittainen pitäminen 30 asteessa ei taida olla ihan ilmaista. Mitähän muuta saarelta vielä löytyy?

Kiinnostuneille mainittakoon, että ainakin viime kesänä luolastoon järjestettiin pari yleisökäyntiä saarikierrosten yhteydessä. Kannattaa käydä tutustumassa, kontrasti heinäkuiseen paarmojen piinaamaan hellepäivään on varmasti palkitseva.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Syväyksestä

Iltakävelyllä Utön kylälaiturilla katselen vastarannalle. Sieltä alkaa ehkä hienoin Saaristomeren sokkeloista. Sinne olisi taas kiva päästä, mutta minulla ei ole kajakkia mukana.

Sokkeloissa seikkaillessa syväys on oleellista. Mitä vähemmän sitä veneessä on, sen parempi. Pienellä syväyksellä pääsee syvemmälle maisemaan.

Iltaretkellä maisemassa.


Maisemakuvastoa ja sen tuottamaa luontosuhdetta pohtiessa ei voi sivuuttaa ylevän käsitteitä. Maisemakuvauksen perinteessähän elävät hyvin vahvana "ylevän" ja "komean" maiseman ihanteet. Tyypillisimmillään tämä tarkoittaa kipuamista jonnekin mahdollisimman korkean kallion päälle. Mukaan kun saadaan vielä vähän pilvien, valon ja varjon dynamiikkaa, niin se on siinä. Tällaisen kuvan tehovoima ja jännite syntyy romantiikan periaatteiden mukaisesti maiseman (ja luonnon) suuruuden ymmärtämisestä.

"Komeaa" maisemaa Norjan Lapissa.


Kuitenkin jos tällaista kuvastoa lähestytään vaikkapa katseen teorian kautta, nousee kysymykseksi katseen hallitsevuus. Miten hallinta ja valta on läsnä ylevässä, etenkin jos ylevyys flirttailee herooisuuden kanssa? Ylevän kokemukseen kuuluu tietty vaaran tunne; toisaalta se voi muodostua kuvassa esiintyvistä vaistomaisista asioista kuten korkeuseroista, mutta voisiko sanoa sen syntyvän myös hallitsevan katseen perusominaisuuksista: Toiseuttamisesta ja valloittamisesta. Voisiko asiaa tarkastella (maskuliinisen) katseen valtapelinä suhteessa luontoon? Liekö drone-kuvaus tämän äärimmäinen ilmentymä, puhtaan hengen katse ylitse maan? Luonnollehan jää tässä projisoidun toiseuden, objektin rooli.

Toki saaristossakin on avaruutta, jylhyyttäkin. Mutta onko se maiseman hallitseva piire?



Synkkää karuuttakin löytyy, mutta mittakaava on kuitenkin aika pientä. Synkistely voi johtaa teennäisyyteen.
Jos saaristossa purjehtii suoraa viivaa väyliä pitkin ja vierassatamassa kiipeää korkeimmalle kalliolle ihailemaan maisemia ennen grillipaikalle siirtymistä, saa varmasti elämyksiä, raikasta ilmaa ja niin päin pois, mutta mielestäni missaa jotakin olennaista. Kenties jossain Lofooteilla tämä saattaisi olla käypä tapa hahmottaa jylhän maiseman erityispiirteet, mutta kotimainen saaristo on luonteeltaan kovin erilaista.



Saariston tyypillinen mittakaava on pieni, koukeroinen ja rikkonainen. Se on esteettisesti monimuotoista, dynamiikaltaan vaihtelevaa. Ulapoiden ja sileiden rantakallioiden vastapainona ovat pienet lahdelmat, kitukasvuisten puiden sykeröiset sokkelot ja rehevät, suojaisat kluuvit. Ylevän sijaan siihen voisi paremmin soveltaa pittoreskin käsitettä. Tällaisesta maisemasta hallitseva katse ei saa otetta. Katseen pitää sulautua, sopeutua ja antaa johdatella itseään.

Maisema johdattaa leikkipaikkaan asumattomalla saarella.


Pyykkipäivä pittoreskissa.
Seuraavat ja sitä seuraavat poukamat.
Haptinen maisema? Polku kutsuu myös talvella.
Maisema ja katse ovat poliittisia. Hallitsevan katseen tuottama maisema edustaa lännensankarin vapautta, herooista valloittamista. Luontoa vastaan mitellään ja parhaimmillaankin siitä tulee toiseus, jota ihminen raamatullisena puutarhurina suojelee. Ihminen on vaarojen ja voimien edessä, mutta lopulta turvassa. Turvan tunne edellyttää laitureita, portaita, näköalatasanteita ja -torneja, opaskylttejä, viittoja ja majoituspalveluita. Maisema valjastetaan kehyksiin. Kehysten ulkopuolella sitä voidaan surutta pilkkoa teollisuuden tarpeisiin.

Puhumme sujuvasti metsän- ja riistanhoidosta – voisiko kaivosteollisuudellekin keksiä paremman nimen, vaikka maaperänhoito?

Teollisuuden hoitamassa maisemassa on toki oma viehätyksensä.


Osallistuvan katseen on vaikea ohittaa ihmisen aikaansaannoksia. Suojaisenkin kluuvin perällä lojuvat polypropeeniköyden riekaleet ja haalistuneen makkarapaketin jämät. Puhumattakaan pinaattikeitoksi muuttuneesta vedestä. Niitä ei voi kehystää eikä selittää pois.

Katse seuraa maisemaan.
Sisäänsä sulkeva maisema.
Minimalistista, karuakin, muttei jylhää.
Ihminen on läsnä, ei katsojana vaan osallisena.