Päiväni merimurmelina

Edellisellä kerralla ennustelinkin, että se jää pitkästä aikaa viimeiseksi blogikirjoitukseksi. Siinä olin oikeassa, mutta kaikki muut ennusteet kuluvan vuoden suhteen menivätkin sitten metsään.

Keväällä koulujen siirtyessä etäopetukseen pakenimme koko perhe evakkoon maaseudulle ja kaupunkikotimme jäi pian suljetun rajan taakse, ikiaikaisen rajan jota nyt vartiovat paitsi laajat metsäylängöt ja avohakkuiden täplittämät muinaiset salomaat, myös virkavalta tiesulkuineen. Tästä kauniista, perhekeskeisestä mutta samalla epätodellisen tuntuisesta keväästä koronapakolaisena voisin jossain vaiheessa laatia oman kirjoituksensa.

Oikeastaan viime keväässä oli tavallista vain yksi asia, ja se on tämän blogin näkökulmasta positiivista. Keväthommat telakalla nimittäin sujuivat vanhaan malliin ja Gjusan laskettiin veteen toukokuun puolivälissä. Parin viikon kuluessa oli runko taas tiivistynyt, viimeiset puhteet tehty ja varusteet asennettu. Myös yleinen tilanne maassa oli sen verran normalisoitunut, että uskalsin lähteä merelle – etenkin kun tällä reissulla ei ollut tarkoitus tulla kaapelinmittaa lähemmäksi muita ihmisiä. 

Parina aiempana vuotena olin hieman kokeillut lasten kanssa kahdestaan purjehdusta ja nyt päätin tehdä lasten kanssa muutaman päivän kevätreissun, antaen puolisolle hiukan kovasti kaivattua työrauhaa. Reittivaihtoehtojahan ei Salosta pois päin mennessä ole kuin kaksi ja kummatkin on tultu aika moneen kertaan jo koluttua. Rutiiniahan tästä matkasta siis tulisi, paitsi reitin suhteen myös päivittäisten aikataulujen aamu-, väli-, lisä-, extra-, nami- ja iltapaloineen. Mutta jotain uuttakin oli tarkoitus löytää.

Lähtöpäiväksi luvattu reipas länsituuli ratkaisi reittivalinnan; suuntana olisi etelä ja ohjelmassa taas Kemiön ympäri purjehdus (jollainen tuli tehtyä pari vuotta aiemminkin). Aloitetaanpa siis tämän vuoden matkaraportit tällä kuvakertomuksella.

Ensimmäinen etappi suoritettu. Tilaa oli, eikä muita veneilijöitä näkynyt.
Särkisalon jälkeen helpottaa, totesi eräs seuratoveri kerran. Hyviä luonnonsatamia ei täällä lapsiystävällisen päivämatkan päässä kuitenkaan ole montaa tarjolla, sillä tämä saaristo on aika täyteen mökitettyä. Niinpä täällä usein päätyy johonkin ennalta tuttuun paikkaan. 

Mutkia ja selkiä takana. Näissä sisäsaariston maisemissa on jotain järvimäistä.
Seuraavana päivänä vielä pari mutkaa ja olisimme Hangonselän laidalla.
Kylmä vesi ei lapsia pidätellyt... Vai miten sen sanoisi, nopeasti ainakin tulivat ylös...
Nuotiopaikkoja täälläkin. Lähiseudun mökkiläiset käynevät täällä usein iltaa istumassa.
Saarikierroksella aamulla. Nuotiota tekisi näidenkin mieli.
Pienen saaren sisuksiin mahtuu rehevä metsä.
Seuraavana päivänä matkamme jatkui Hiittisten eteläpuolelle. Täällä avomeri ja Hangonselän pienet luodot vaihtuvat melko nopeasti suuriksi metsäsaariksi, jättäen väliinsä vyöhykkeen jossa kasvillisuuden ja geologian kirjo on varsin monipuolinen ja pittoreski. Jokin saari on tyystin puuton tai vain muutaman lepikon täplittämä; seuraava voi olla tyypillinen mäntymetsää kasvava pallero; ehkä hauskimpia ovat muutamat saaret, joissa maisemaa hallitsevaksi lajiksi on noussut kitukasvuinen kuusi. Samantapaista maisemaa voi joskus tavata muuallakin saariston välivyöhykkeillä, esimerkiksi manner-Ahvenanmaan itäpuolella. 

Ihmeellistä norjalaista tunturimetsää ripoteltuna pikku saareen!
Kallioiden katveessa oli pieniä suomättäitä.
Vihreyden ja harmauden vuorottelu oli kiehtovaa.
Kallioihin mukautuvaa kasvillisuutta.
Kauniista maisemista huolimatta tällä seudulla on sellainen ongelma, että viimeisiäkin rantoja mökitetään kovaan tahtiin. Harvat mökittömätkin saaret ovat usein nekin jollain tapaa yksityistettyjä laiturirakennelmineen. 

Tätäkin luotoryhmää olen joskus kiikaroinut ohi purjehtiessa ja tutkaillut myöhemmin ilmakuvista. Vaikutelma oli täysin autio ja kiehtova; kuitenkin perille päästyämme löysimme kalliosta kiinnitysköysiä ja poukaman perältä jonkinlaisen telttasaunatukikohdan sekä muita rakennelmia. Kovin ahkerasti käytetyltä ei paikka kuitenkaan vaikuttanut, joten katsoin ettei niemen takana yöpymisen pitäisi ketään harmittaa.

Tällainenkin lankuista kyhätty jäännös saaresta löytyi – perinteiset kalamajathan ovat useimmiten hirrestä, joten tätä voinee kutsua kevytkalamajaksi.
Aamu, kuten kaikki reissun aamut, alkoi tiskivuorolla. Sen voi varmaankin pian jättää jälkikasvun hoidettavaksi.
Tarkoitus oli ehtiä pyörähtää Vänön saariston suunnalla ja sieltä edetä pohjoiseen, mutta sääennusteet näyttivät huonoilta; ensin etelästä itään kääntyvää ja navakoituvaa tuulta, seuraavana päivänä taas eteläistä oikein tosissaan. Katsoin parhaaksi mennä Purunpään koukeroihin yöksi ja tutkia sitten, miten säätila kehittyy. Matkan varrella oli tietysti hyvä tilaisuus yrittää dramatisoida lapsille kertomusta siitä, miten Stefan Löfving väijyi Lövö krokarin takana ja onnistui kaappaamaan väylää seuranneen venäläisen purjelaivan – ja vähän myöhemmin upotti sen Brändön kulmille paetessaan lähestyviä kaleereita. 

Purunpäässä taas.
Tässä pari vuotta sitten vastarannalla.
Purunpäässä rantauduin vaihteeksi pikkusaaren koloon Krogaruddenia vastapäätä. Siihen ei aamuyöstä navakoituvan tuulen pitäisi pahemmin osua. Sen sijaan tuli yllätyksenä, että paikallisten mökkibustereiden oikoreitti kulki juuri tästä salmen läpi. Ja niitähän piisasi kohtuullisen paljon näin kauniina lauantai-iltana. Aiemmin olen ollut täällä vain kovaa tuulta pitämässä jolloin busteritkin pysyvät rannassa, joten tämmöinen ei ollut pälkähtänyt mieleeni. Tästä syystä en Krogaruddenia oikein voi yöpymiseen suositella, ainakaan sesonkiaikaan.

Matka tänne oli sujunut joutuisasti, joten aikaa saaren tutkimiseen oli runsaasti ja iltapäivä mitä kaunein. Harmi kyllä jollamme ei ollut mukana, vaan odotti meitä Turussa, joten itse Purunpään kallioille emme päässeet tällä kertaa kävelemään. Mutta pikkusaaren kiertämisessäkin riitti lapsille tekemistä.

Geggamojaa rannassa. Onneksi vain siitepölyä tähän aikaan vuodesta.
Rautatappi vuodelta 1942? Vai mikä numerointijärjestelmä lienee kyseessä?
Saaren toisella puolella oli mukava poukama ja joskus rakennettu oleskelupaikka.
Ja toki puskasta löytyi myös perinteinen tervetulotoivotus.
Iltataistelun jälkeen uni maittoi.
Veneen sisustuskin oli saanut keväistä koristusta lasten toimesta.
Seuraava aamu valkenikin harmaana ja sateisena. Tuuli oli taas kääntynyt etelään eivätkä ennusteet luvanneet hyvää; iltaan mennessä saataisiin jo 16-18 sekuntimetrin puhuria. Tällainen ei oikein houkutellut pidemmälle perhepurjehdukselle, joten päädyin tekemään muutaman sadan metrin harppauksen Jungfrusundin toiselle puolelle, jossa oli tuttu suojainen ranta. 

Tässäkin on oltu aiemmin.
Ainakin viisi vuotta sitten samoihin aikoihin keväällä potemassa morkkista, katkaistuani maston toppitangon.
Ja näemmä myös 2006 oli veneeni samassa parkissa.
Tällainen samoissa paikoissa toistuvasti käyminen tuppaa olemaan levottomalle luonteelleni vastenmielistä, tuottaen helposti jonkinlaisen epäonnistumisen tunteen. Se on kuitenkin hyvin opettavaista, sillä harva paikka kuitenkaan on koskaan ihan samanlainen. Tuuli voi puhaltaa väärästä suunnasta ja joskus niin mainio ranta ollakin suojaton, tai ainakin varjoisa ja kylmä. Joku mahtava flada voikin toisena vuonna olla kasvanut täyteen haisevaa levää. Tai joku kaikilta tuulilta suojattu ihannesatama osoittautua sellaiseksi, että lapset eivät siellä pääse mistään uimaan. Ja tietenkin tämä kaikki voi tapahtua toisinkin päin jos onni on myötä.

Luoto ja kannas muodostavat hyvän aallonmurtajan, ja kelpaahan se leikkimiseenkin.
Kiemurteleva polku vie metsäretkelle.
Tämmöistähän tämä vielä on.
Leppien alla olisi oivallinen rantarosvon kyttäyspaikka.
Näkymää Gullkronafjärdille. 
Vanhoja kivilatomuksia kallion päällä. Maisema on varmasti metsittynyt aika lailla sitten niiden kokoamisen.
Lienevätkö nämä kolmiomittaustornin perustuksia, vai jonkun vanhemman rakennelman? Tässä on aikoinaan ollut paras tähystyspaikka väylän valvomiseen.
Myräkkää katsomassa.
Aamuun mennessä etelätuuli oli jo rauhoittumaan päin. Myös vedenkorkeus, joka illalla oli noussut melkein puoli metriä, oli palautunut lähtölukemiinsa. Paikassa on erinomainen hiekkapohja, mutta avomeren suunnalta puhaltanut etelämyrsky oli kyllä kadottanut vedestä sen viimeisenkin lämmönrippeen mitä kevätaurinko on saanut aikaiseksi. Lapset uhmasivat kylmyyttä silti, ja minäkin, ainakin aamupesun verran.

Kastautumisen jälkeen olikin aika irrottaa köydet. Reipas etelätuuli vei meidät mukavaa vauhtia myötäiseen ja illansuussa Gjusan olikin jo omassa poijussaan. Vaikka tämä kevätreissu olikin monella tapaa rutiinimainen ja vanhan toistoa, oli se juuri nyt maailman myllerryksen keskellä enemmän kuin kaivattua. Oli myös ilo huomata, miten hyvin lapset pärjäävät jo mukana ja ovat usein peräti avuksi.
lokikirja
18. joulukuuta, 2020
0