Harmaata

Viikko Örössä lähestyy vääjäämättä loppuaan. Voisin olla toisenkin, mutta työt Helsingissä kutsuvat. Alkuvuoden kalenteri onkin sen verran täynnä, että tämä jäänee pitkäksi aikaa viimeiseksi blogikirjoitukseksi.

Residenssimme on viime kesästä lähtien sijainnut pysyvästi vanhassa upseeritalossa saaren eteläkärjessä. Täällä meri on aina läsnä; tuuletuskanavista kantautuu jatkuva kohina ja rajummalla ilmalla aaltojen iskut kantautuvat kaukaisena kumahteluna läpi peruskallion. Täyden hiljaisuuden tuo vain tyyni päivä tai talven jää – joka tänä talvena saattaa hyvinkin jäädä kokematta.

Tällainen epätalvi on haastavaa aikaa viettää saaristossa, ainakin jos hakee ympäristöstään esteettisiä ulottuvuuksia. Poissa ovat kevään ja kesän aurinko ja kallionkoloista versoavat värit, poissa syksyn ruska. Eivät myöskään lumen ja jään alati muuttuvat muodot tai kuurankukkien kimallus piristä näkymää. Dynamiikka voi toki luoda meri, joka myrskyissä näyttää voimaansa, tai matalalta paistava terävä aurinko, joka piirtää niljakkaista kallioista vieraan maiseman mikä tuntuu sanovan; et kuulu tänne.

Viimeinen pilkahdus sinistä.

Mutta millaista täällä on tavallisen harmaana päivänä, jolloin meri liplattaa laiskasti ja paksut pilvet roikkuvat matalalla? Harmaata. Harmaata ja vihreää ja sinistä ja okraa ja keltaista. Mutta kaikki palautuvat ja murtuvat siihen harmaaseen. Lukemattomien harmaiden pysähtyneisyys on sinänsä hienoa. Rauhoittavaa. Mutta vaikeaa kuvata.

Parina päivänä meri tyyntyy sen verran, että pääsen kiertelemään kajakilla lähisaaria. Minulla on kamera mukana, mutta en oikeastaan halua kuvata mitään. Liian epämääräisen harmaata, kuin lasten muovailuvahaa joka lopulta sekoittuu siniharmaaksi möykyksi. Hajutkin ovat kadonneet, mätänevän levän, kalojen ja kanervan tuoksut. Jäljellä on vieno meren suolainen kosteus, vai onko sekin vain omaa räkääni?

Olen pukeutunut kuivapukuun. Puku toimii tehokkaana eristeenä minun ja elementtien välillä. Satoi vettä, lunta, paistoi aurinko tai ei, sen kanssa voi kävellä näillä pahaisilla luodoilla sen kummemmin säästä piittaamatta. Tosiaan, tässä olemisessa on jotain vieraannuttavaa. Olla jossakin, missä ei oikeastaan kuuluisi olla.

Illalla selaan kuvia tietokoneella. Kelvinit hyppivät silmissä. Liikaa eri harmaita. Muutan kaikki mustavalkoisiksi. Helppo ratkaisu, mutta ei tässä nyt varsinaisesti taidekuvia tehdäkään. Vaan antaako mustavalkoisuus enemmän tilaa mielikuvitukselle? Muuttuvatko kuvat itse asiassa värikkäämmiksi? Voisinko kuvitella kallioille paljaat varpaat enkä neopreenien, goretexien ja villasukkien sekasikiöitä?

Poukamassa jossain lähiluodolla.

Syysmyräkät ovat keränneet rakkolevää saarten rannoille valtaviksi kerroksiksi. Niihin on mukava parkkeerata.

Avomeren maininki iskee tälle puolelle luotoa vapaasti.

Örössähän ei muoviroskaa rannoilla ole, koska innokkaat partiot keräävät niitä pois. Naapurissa saa onneksi hieman totuudenmukaisemman kuvan meren tilasta.

Pullot ja kengät ovat yleisimmät meren antimet. Sekä köydet, niitä löysinkin tarpeeseen edellisenä päivänä.

Mutta mikä tämä on? Sapluunalla maalatut numerot vaikuttavat jotenkin virallisilta, tai militaristisilta.

Käytännössä jokaisessa saaressa on täällä mökki. Poikkeuksena aivan Örön vieressä sijaisevat, aiemmin sotilasalueena olleet luodot. Tältä saarelta tosin olisi parin metrin rantakaistale myynnissä. Rajat kun on joskus vedetty viivoittimella ja pari niemenkärkeä on jäänyt yksityisille.

Mitä itse Örön saarelle sitten kuuluu? Matkailuyrittäjät ovat vaihtuneet ja saa nähdä kuka toimintaa ensi kesänä pyörittää. Residenssi taas on vihdoin saanut pysyvämmän sijoituspaikan vanhassa upseeritalossa. Hienompaa sijaintia ei oikeastaan saarella ole. Matka satamasta sinne tosin on pitkä; maitokärryt ja polkupyörät ovat kovassa kulutuksessa. Eli jatkuvasti rikki.

Muuten Örö on ennallaan. Tai ei sentään ihan. Jokin rakennus- tai uudistusprojekti jossain päin saarta on aina menossa. Myös maisema muuttuu; polut syvenevät ja levenevät ja maisemanhoitoa tehdään siellä sun täällä.

Uusi juttu on pintamaan kuorinta. Tällaista oli ilmestynyt useampaankin paikkaan. En ole vielä ehtinyt selvittää, mistä on kysymys.

Maisemanhoito on tietenkin ristiriitainen käsite. Kytkeytyyhän se ikään kuin vanhatestamentilliseen käsitykseen ihmisestä luonnon vaalijana ja puutarhurina. Ja puutarhurihan voi myös kitkeä kaiken pois... Mutta Örössä tällainen ehkä sallittakoon; onhan saari jo valmiiksi täynnä ihmisen kerrostumia. Puistohan tämä on.

Autiona olevat rivitaloasunnot ovat saaneet avaramman näköalan.

Paikoitellen Öröstä löytyy miltei kuin nuorta aarniometsää. Annetaanko sen kasvaa vai palautetaanko se avaraksi kedoksi? Argumentteja voisi etsiä puoleen ja toiseen.

 Kiertelen ÖKmon takana. Vesi on korkealla.

Muistelin Örössä aikoinaan ollutta kapearaiteista rautatietä ja mietin, minne kaikki kiskot on viety. Sitten muistin nämä maihinnousuesteet.

Kuollut harmaahylje, nykyään jokatalvinen näky Örön pitkillä rannoilla.

Lisää harmaata. Uusi satamakonttori on valmistunut.

Harmaa on myös eteläkärjen bunkkerin puucee.

Varageneraattori on jo kytketty seinään.

Kanssamme yhtaikaa saarelle saapui kaksi varageneraattoria. Ne tulevatkin tarpeeseen, sillä talvimyrskyinä sähkökatkokset ovatkin enemmän sääntö kuin poikkeus. Sillä vaikka sähkö Öröhön saapuukin merikaapelia pitkin, kulkee se tullessaan ilmajohdoissa Rosalan metsien poikki. Siellä joku puu päättää aina myrskyssä ottaa johdoista tukea.

Mutta tuo generaattori. Kuva ei kerro, ettei se ole harmaa. Eikä valkoinenkaan.

Se on heleän sininen. Kuin pilkahdus kirkasta taivasta.