Kävelyllä Turussa

Kaikenlaisten kiireiden lomassa olen kuljetellut jälkikasvua hoitoon Turun suunnalle ja siinä ohessa on tarjoutunut kaivattuja, joutilaita hetkiä kaupungilla kiertelyyn. Kävely entisessä kotikaupungissa on toki väistämättä myös kävelyä henkilökohtaisella identiteetin ja muistojen kartalla.

Tarkemmin miettien olen aina suhtautunut kävelyyn jonkinlaisena nostalgisena, kaupungin muuttuvien kudelmien värittämänä muistelukokemuksena – olkoonkin, että teini-iässä nostalgisen tuntemuksen asiasisältö jäi väistämättä hieman ohueksi. Tällaisessa kokemuksessa oleellisinta on kuitenkin tietynlainen tasapainoilu tunnistetun ja tunnistamattoman, pysyvyyden ja muutoksen välillä, eikä omakohtaisen muiston puute välttämättä estä hekumoimasta muutoksien syvyydellä.


Eräänä joulukuisena pakkaspäivänä laskeudun Martin kirkon viertä alas Sokerirantaan. Omat muistoni alueesta kytkeytyvät lumisotiin talojen pihalla, ja näennäinen muuttumattomuus rauhoittaa mieltäni. Kuitenkin juuri Sokerirannan kautta muistan tulleeni lapsena tietoiseksi siitä myllerryksestä, mikä kaupunkikuvaa on kohdannut ja joka edelleen jatkuu joen alajuoksulla – muistan ihmetelleeni vanhoja valokuvia tuosta rahtilaivojen ja tehtaiden sikermästä ja verranneeni sitä siihen vitivalkoiseen modenismiin, joka aluetta silloin jo hallitsi.

Pommilan halleja purkua odottelemassa 1995.
Pitkälle 90-luvulle asti ns. Pommilan kortteli kuitenkin sinnitteli Sokerirannan kupeessa. Vähitellen sekin toki koki muuttumisen beigejen arvoasuntoparakkien tyyssijaksi. Poikkeuksellisesti jokirannassa sijaitsevat Chrichtonin puutalo ja tiilinen spinhuusi kuitenkin säilyivät grynderien kourilta.

Ylitän joen förillä. Niin tein myös samanlaisena talvipäivänä vuonna 1995. Silloin kuvasin köysitehtaan aluetta, joka osittain seisoi hylättynä uudisrakentamisen olessa toisaalla käynnissä.

Turun konservatorion rakennus on jo valmistunut telakkahalliin. Toinen halli odottaa vielä.





Tätä näköalaa on sittemmin jo katsellut reilusti toistakymmentä Turun piirustuskoulun vuosikurssia.
Parveketta ei enää ole, mutta ei olisi jokinäkymääkään. Ranta on rakennettu tehokkaasti. 
Varjojen leikkiä nykyisessä tanssisalissa.
90-luvun laman hellittäessä Aurajoen länsiranta kesytettiin kiireen vilkkaa. Eräänlaisina alueen avajaisina toimi Tall Ships Race 1996, johon mennessä jokirannan kävelyraitti suurin piirtein valmistui. Rakentamisen laatu ja taso suhteessa alueen keskeiseen sijaintiin on vuosien varrella saanut osakseen kipakkaa arvostelua, eikä syyttä. Mutta epäilemättä suunnitelmat näyttivät silloinkin rakennusliikkeiden havainnekuvissa edustavan asuntoarkkitehtuurin ajanmukaisinta kärkeä. En yhtään epäile, etteikö sama kuvio toistuisi parhaillaan itärantaa rakennettaessa.

Vastarannalla välivuosina.


Itärannan Korppolaismäen edustan uudisrakentamisen myötä viimeisetkin jäänteet Aurajoen vuosisataisesta telakkahistoriasta häviävät, paria museoitua nosturia lukuunottamatta. Kun vertaa nykynäkymää 80-luvun alkuun, on muutos ollut hätkähdyttävä. Lapsuudestani muistan jokisuun valtavien harmaiden ja ruosteenruskeiden laivankylkien vuoristona; nuo rujot jättiläiset, jotka taloja korkeampina kohosivat merestä ja lopulta matkasivat majesteetillisesti jonnekin horisontin taa.

Turun korjaustelakan siirryttyä Pernoon sekä Luonnonmaalle ja lopulta myös Wärtsilän siirrettyä moottoriteollisuutensa Triesteen, vietti telakka-alue monta autiota vuotta ennen kuin sen perinpohjainen myllertäminen aloitettiin. Näihin vuosiin kätkeytyy kuitenkin monta tarinaa; telakka edustanee nuoremmille pussikalja- ja -maalisukupolville samaa kuin 70-luvulla syntyneille Kupittaan Savi tai Anni Helena.

Talot ovat hävinneet ja uudet nousevat; tämä perspektiivi toivottavasti säilyy halukkaiden tavoitettavissa.


Komea on ollut työmiehenkin näköala.

Tällä kohtaa ovat uudet kerrostalot jo harjakorkeudessaan.


Pakollinen kylttikuva. Tätä saa kieltämättä jonkun aikaa miettiä.

Eläin parka.

Katseltuani tovin vastarannan talojen edistymistä suuntaan Forum Marinumilta halki puolinaisen joutomaan mielessäni Ruissalon kierros. Olen alueella, jossa ei juuri mikään ole muuttunut vuosikausiin, mutta johon nyt kohdistuvat Linnanfältin ja Linnakaupungin kaltaiset kunnallispoliitikkojen haavekuvat.

Polkupyörä katossa joskus vuosituhannen lopulla. Lienee siellä edelleen – joskin ilmakuvassa näyttää puolet katosta puuttuvan.

Pian kohtaan kuitenkin satama-alueen aidan. Jos satama onkin kuihtunut pois Aurajoen varrelta, on se linnan toisella puolen edelleen voimissaan. Kyseessä on kuitenkin ikävä esimerkki sellaisesta kaikkeen logistiikkaan kohdistuvasta teknokratisoitumisesta, joka yksi kerrallaan sulkee yhteiskunnan elintoiminnot ja verenliikkeet kaiken välittömän havainnoinnin ja jokapäiväisten kontaktien ulkopuolelle. Ensin aitojen, turvaporttien ja valvontakameroiden taakse, lopulta siirtyen kokonaan jonnekin mahdollisimman kauas muusta elämästä omiin teknologis-teollisiin reservaatteihinsa.

Joskaan vanha kävelyreitti ei ollut perinteisessä mielessä esteettinen, oli se omalla tavallaan virikkeellinen.
Lapsena saimme vielä leikkiä satamassa, polkupyörähippasia konttien sokkeloissa. Sitten aluetta alettiin aidata, yhä laajemmalti ja yhä tehokkaammin. Kävelyreitti Ruissaloon on hyvä esimerkki tästä kurjuudesta: Suorin reitti Hiekkasatamankadun kautta kiellettiin aluksi kylteillä, sitten porteilla ja osittaisella aidalla, kunnes nykyään koko alue on paketoitu omaan vartiokopitettuun ja puomitettuun umpioonsa ja kävelijä saa luvan kiertää kaukaa Pahaniemen pölyisten siltojen ja loputtomien aidattujen kävelykarsinoiden kautta. Ruissalo lienee kunnallispäättäjienkin keskuudessa suosittu ulkoilualue, mutta kaikesta päätellen he matkaavat lenkilleen autolla.

Joulukuusi vuonna 1999. Voi edelleen hyvin tylystä seurastaan huolimatta. 
Ankean taipaleen aikana on kävelijä valmis vihaamaan koko satamaa. Mitä järkeä on ylipäätään ylläpitää tavarasatamaa paikassa, jonne laivaliikenne joutuu tulemaan luonnoltaan herkän saariston loputtomien sokkeloiden läpi – kun joka suhteessa saavutettavampia satamia on rannikollamme tarjolla yllinkyllin? Kyse on vain lyhytnäköisestä siltarumpupolitiikasta.

Palaan kuitenkin ajatuksiini yhteiskunnan toimintojen monimuotoisuuden ja lähestyttävyyden tärkeydestä. Onko kuitenkin parempi, että voin edes täältä kurkkia sataman menoa, kuin että ainoat satamat olisivat jossain Vuosaaren tai Hankoniemen perukoilla kaikilta katseilta piilotettuna? Eikö ole kenelle tahansa eduksi nähdä tavaravirran konkreettinen kulku sen sijaan, että se vain maagisesti ilmestyy kaupan hyllylle?

Ruissalon silta 1970- ja 2010-luvuilla
Silta Ruissaloon kulkee kapean, kanavamaisen salmen ylitse. Kanava se lähinnä onkin; vielä 70-luvulla paikalla oli leveä joskin matalahko salmi pienvenesatamineen. Ilmakuvasta hahmottuu hyvin teollisen juggernautin kurottuminen kohti tuota periturkulaista luonnonrauhan tyyssijaa.

Ruissaloon tullessa tapanani on saman tien kääntyä metsään rantaa seurailevalle luontopolulle. Sekin tosin on hiljattain kesytetty; tasoitettu ja levennetty puhtoisen harmaaksi kaistaleeksi joka lävistää tuon komean lehtometsän edes yrittämättä siihen sulautua.

Kuitenkin Ruissalo on siitä miellyttävä, että sieltä löytää aina jotain pientä uutta. Niin kuin tämänkin aidon yksityiskaatopaikan:

Tontinkulmien jätekasat alkavat käydä sen verran harvinaiseksi kulttuurihistoriaksi, että niitä kuvaa jo mielellään. Pian on tämäkin karikkeen ja heinikon kätkemä. 
Luontopolku johdattaa lopulta näkötornin kautta takaisin päätielle, mutta tällä kertaa päätän hypätä päätieltä uudelleen metsään ja loikin pian peltojen poikki kohti asumatonta rantaa. Rantakukkulalla huomioni kiinnittyi rakennusten kivijalkoihin ja aukeaman toisella puolen näkyvään erikoiseen puoliympyrään. Sen takana rinteessä on lisää kivijalkojen raunioita. Olisiko tässä sijainnut jokin komella puolikaaren muotoisella portaikolla varustettu huvila?

Komea huvilan paikka ilman huvilaa. Mutta mitä ruohikosta pilkistää?
Raunioita ei kuitenkaan ole mainittu sen enempää Soiri-Snellmanin Ruissalon Huvilat -kirjassa kuin löytämissäni nettilähteissäkään.


Sen sijaan Turun opaskarttapalvelun maastokartta näyttää paikalla sijainneiden rakennusten ääriviivat. Niiden tarkempi ikä ja tarkoitus jää kuitenkin toistaiseksi arvoitukseksi.

Raunioiden kutkutellessa mieltäni jatkoin matkaa rantametsässä ja löysin toisenlaisia merkkejä menneestä elämästä; Asunnottomien leirin kauhtuneet jäänteet. Puhtoisten rantaraittien vastapainoksi Ruissalosta löytyy yllättävän paljon rosoisempaakin ympäristöä.

Varusteiden säilytystapa vaiko luonnonmukainen painevesijärjestelmä?








Huviloiden ulkorakennuksista moni syrjäisempi on melko rappiolla.


Tai peräti unohdettu.
Löytyypä saarelta myös luonnon alttarille rakennettu kirkkokin. Saarnastuoli on vapaa.







Paluuni Ruissalosta sujuu Pahaniemen kautta radanvartta seuraillen. Tämäkin seutu on muuttunut viime vuosina kun alueelle on rakennettu suuri logistiikkakeskus. Aikoinaan Pahaniemeä hallitsi Vuoksenniskan, sittemmin Ovakon valtava rautatehdas. Sen rapistuneen betoniluurangon muistan törröttäneen paikallaan pitkälle 80-luvulle. Erityistä salamyhkäisyyttä raunion ympärille loi jostain kiertänyt hurja huhu sen radioaktiivisuudesta, joka meihin ydinohjusten varjossa kasvaneisiin pojannassikoihin upposi kuin veitsi voihin.

Rautatehtaan viimeinen jäänne, sen puhutteleva aita, sai muutama vuosi sitten väistyä Schenkerin lastauslaiturien tieltä.




Radanvarresta löytyy silti yhä paikkoja, joissa muilutettuja rikollistovereita sopii rauhassa ampua takakonttiin.
Rajoilla käynti alkaa jo tuntua jaloissa, joita sisäänajamattomat saappaat eivät varsinaisesti helli. Ensimmäiset sadetipat alkavat tippua hämärtyvältä taivaalta. Jatkan piennarta kohti keskustaa ja yöpaikkaa.

kohteita ja kertomuksia
21. tammikuuta, 2015
0