Pikkuhiljaa pohjoiseen

Jos jotain olen takavuosien veneilykesistä oppinut (sen lisäksi että ankkuriköyden pää kannattaa sitoa johonkin kiinni ennen kuin ankkurin laskee mereen) niin sen, että liian tavoitteellinen ei merellä kannata olla. Aikoinaan kaveriporukoiden kanssa tehdyistä purjehduksista tuli usein vaihtuvien gastien ja saariston lauttojen aikataulujen perässä suhailua. Sittemmin perheen kanssa matkustellessa ei tällaista kiirettä ole minulla ollut, mutta sitä enemmän olen joutunut kohtaamaan oman levottomuuteni ja haluni päästä aina seuraavaa ja seuraavaa saarta tutkimaan.

Tämän vuoden kesälomamatkallemme minulle oli muotoutunut selkeä tavoite, mutta onnistuin pitämään sen vakan alla viime metreille saakka ja luomaan kuvan kiireettömästä hengailusta saariston sylissä. Jonkinlaisen yleissuunnan sain kuitenkin määriteltyä, eli tällä kertaa matka suuntautuisi vaihteeksi pohjoisempaan osaan saaristoa ja ehkä Ahvenanmaalle saakka. Koronakesän etäisyystietoisen kotimaanmatkailun henkeenkin tällainen pari viikkoa veneellä sopi enemmän kuin hyvin.

Tavoitteideni suhteen jouduin tällä kertaa pettymään. Vaikka kohde saavutettiin, se ei ollut ihan sitä mitä olin odottanut. Samaan syssyyn kulminoituivat moottoriongelmat, jotka lopulta pakottivat meidät ripeälle paluumatkalle. Siitä huolimatta reissu muuten oli varsin onnistunutta kiireetöntä lomailua. Vanha vihollisemme sinilevä tosin vainosi meitä tuttuun tapaan; tänä kesänä sitä tuntui lilluvan ulapoilla vähän joka puolella saaristoa, mutta saarten suojaisat rannat olivat onneksi siitä vapaat paria poikkeusta lukuunottamatta.

Rannassa ensimmäisen päivän jälkeen.
Länteen kun lähdetään Turun Satavasta, on tilanne kaikkien lähtövalmistelujen ja viime hetken vessahätien jälkeen aina sama: Siinä vaiheessa kun Rymättylän sunteista vihdoin päästään ulos, pitäisi sopivan saaren jo nopeasti löytyä. Nyt etelästä yön aikana pohjoiseen kääntyvä tuuli toi tähän hieman lisähaastetta, joka suuntaan suojaisia saaria kun ei täällä päin kauheasti ole. 

Tällä kertaa olin bongannut isomman saaren suojasta pikkuisen luodontupsakkeen, jonne juuri ja juuri mahtui keula rantaan. Ihan mukava paikka sekin oli.

Pusikoissa jälleen.

Niemenkannas suojasi potentiaaliselta aallokolta.

Levollisia spotteja pikku metsässä.

Lapset katosivat puihin miltei ennen kuin ehdin köysiä kiinnittää.
Seuraavana päivänä matka jatkui ukkoskuurojen ja auringonpaisteen vuorotellessa länteen. Mossala fjärdenin laidalla sijaitsee kiva ja suojaisa Vitskär, jossa olen ollut joskus aiemminkin. Usein olen myös sinne yrittänyt huomatakseni paikan varatuksi, saari kun on melko tunnettu luonnonsatama ja etenkin moottoriveneilijöiden suosiossa. Tällä kertaa ei muita veneitä näkynyt mailla halmeilla.

Vitskärissä kuivattelemassa paikkoja.
Nyt olimme jo edenneet sen verran pidemmälle saaristoon, että päätimme heittäytyä laiskoiksi ja olla täällä pari yötä putkeen, etenkin kun seuraavalle päivälle oli luvattu ukkosia. Ukkosten odottelun lomassa ehdimme kuitenkin mainiosti soudella ja kävellä lähisaarissa sekä uida Vitskärin toisella puolella, jossa oli mainio – joskin tuulinen – hiekkapohjainen poukama.

Aurinkohetkiä.
Täällä lapset hoksasivat vihdoin loputtoman soutelun ihanuuden.
Ukkonen uhkaamassa soutuharjoituksia.
Mossalan aukon hirviö näyttäytyi.
Kävimme myös kävelyllä "emosaaressa" Lindössä. Se on suuri, nättiä mustikkametsää kasvava saari, jonka toisella puolella olen usein yöpynyt. Nyt huomasin kauhukseni, että sinnekin oli joku hyväkäs rakentanut mökin, suhteettoman suuren tietenkin kuten tapana on.

Vanhaa kiviaitaa Lindössä. Saarta lienee joskus käytetty laidunmaana.
Lindötä ympäröi hauska pienoissaaristo luotoine ja lettoineen. Helikopteri ja muita vesilintuja liihoitteli ilta-auringossa.
Mossalan aukko, tuo kiehtovan pyöreä muinaisen magmakuplan jäännös, on jo jonkin kokoinen selkä, mutta sen rannat ovat varsin suojaisia ja reheviä.
Aamulla matka jatkuisi tuonne länteen Kihdin suuntaan.
Seuraavana päivänä emme pitäneet minkäänlaista kiirettä lähdön kanssa. Joskus lounaan jälkeen kuitenkin irrotimme köydet, juuri sopivasti seuraavan vierailijan, moottoriveneellä retkeilevän perheen saapuessa paikalle. Lähtiessä huomasin oman moottorini käyvän vain yhdellä pytyllä ja sitä piti pysähtyä vielä hetkeksi ihmettelemään ennen kuin matka jatkui purjein. Tässä vaiheessa laitoin ongelman vielä rikkinäisen tulpan piikkiin.

Veneen sisällä näytti matkan aikana useimmiten tältä. Onneksi piirustuspaperia oli mukana riittävästi.
Kihdille saavuttuamme poikkesimme Gunnarstenille, jonne olin ajatellut mahdollisesti jäävämme yöksi. Saarella on pari vanhaa saaristolaistilaa, jotka ovat ennen olleet käytännössä hylättyjä, sekä yksi ilmeisesti vähän käytetty mökki. Ankkuroin saaren suojan puolelle ja lähdin jollalla vakoilemaan nykytilannetta. Nyt näytti siltä, että saaren lahdessa sijainnut yksinäinen kesämökki oli aktivoitunut; siellä oli uuden näköistä rakennelmaa ja rannassa suuri moottorivene. 

Hyvä sinänsä jos saarelle on tullut taas elämää, mutta meidän yöpymissuunnitelmiimme tämä ei oikein sopinut. Soutelin vielä sokkeloisia rantautumispaikkoja kokemassa, mutta tuo mökki kummitteli aina häiritsevästi jossain horisontissa. Niinpä jatkoimme matkaa toiseen saareen. Saari oli vanha tuttu jo lapsuuteni ajoilta, mutta nyt löysin sieltä uuden, varsin idyllisen ja näillä tuulilla täysin suojaisen poukaman.

Illaksi rantaan. Lasten soutuharjoittelu jatkuu.
Kihdin ympärillä on vihdoin jo ihan saariston näköistä saaristoa.

Iltaisin voi kuvata kaikenlaisia työpöydän taustakuvia tietokoneelle.

Koska tuuli oli taas pyörimässä ja kierimässä, päätimme seuraavana päivänä jatkaa matkaa. Nyt reitti alkoi jo kääntyä pohjoista kohden. Olin bongannut lähiseudun ilmakuvista erään kolon, jota halusin käydä tarkemmin tutkimassa. Melko rohkeasti laskettelin sinne sisään navakoituneen etelätuulen vauhdittamana, käänsin venettä vähän niemenkärjen suojaan ja laskin ankkurin tutkiakseni rantoja jollalla. 

Kelvollinen paikka tämäkin.
Paikka osoittautui varsin mainioksi, joka tuulelta suojaavaksi fladaksi, jossa kiinnitysköydet saisi kätevästi niin perästä kuin keulastakin rantaan kiinni. Ahvenvita tosin oli vallannut fladan niin, että kaikuluotaimesta ei täällä ollut apua, vaan piti edetä hitaasti perstuntumalla ruohojen alla lymyävien kivien varalta. Kiviä ei perse tällä kertaa löytänyt, mutta moottorin kanssa oli hiukan taistelemista, potkuriin kietoutunut metrin pituinen ahvenvitaspaghetti kun vei siltä kaiken tehon. Rantaan kuitenkin päästiin ja täällä vietimmekin lopulta pari mainiota kesäpäivää. Sinileväkään ei tänne ollut löytänyt. 

Fladan perää tutkimassa.
Kiemurteleva flada jatkuu pitkälle. Tänne ei tosin enää isommalla veneellä ole asiaa.
Tänne, kuten monelle muullekin lähisaarelle, on hiljattain ilmestynyt pieniä lintutorneja, olisikohan joku paikallinen lintuyhdistys ollut asialla.

Uintia mutapohjasta piittaamatta.

Aurinkoa ja utopiaa.
Iltakävelyllä.
Matalia ja reheviä etelärantoja.
Kallioille asetetut kivet muodostivat saaren halki kulkevan kävelyreitin.
Lintutorni tälläkin puolella.
Flada pilkottelee vihreän keskeltä.
Lepikoiden rehevyyttä.
Lasten kanssa iltasoudulla.
Maihinnousu mikrosaaristoon.
Lapset olivat vakuuttuneita hylynkappaleen löytymisestä. Laiturin parru se kylläkin taisi olla.
Kolmantena päivänä oli taas aika jatkaa eteenpäin. Piipahdimme Enklingessä täydentämässä juomavesi- ja ruokavarastoja. Samalla tuli taas vierailtua Hermasin museotilalla, josta en tällä kertaa ottanut kummempia kuvia. Eipähän siellä oikein mikään ollut viidessä vuodessa muuttunut – kuten ei museossa välttämättä kuulukaan – mutta kaikenlaista uutta sieltä jäi taas mieleen.

Yöksi halusimme kuitenkin pois Enklingen vierassataman hälystä (vaikka se kovin rauhallinen satama onkin). Ajattelin käyttää tilaisuuden hyväkseni tutkiakseni sitä pienten saarten täplittämää selkää, joka ympäröi Yxskäriä. Muutamasta mökistä huolimatta alueella olisi potentiaalisia luonnonsatamia, mutta monille saarista on maihinnousu kielletty elokuun loppuun saakka. Valitettavaa on, että näistä linnustonsuojelualueista ei tunnu mistään löytyvän sen paremmin tietoa kuin karttojakaan, vaan maihinnousukielto täytyy päätellä pienten, haalistuneiden kylttien perusteella. 

Tämän olin kokenut tällä seudulla aikaisemminkin, mutta ajattelin silti vielä kokeilla tuuriani. Huonohan se oli. Vietimme alkuillan risteillen saarelta toiselle, mutta aina rannat olivat joko liian kivikkoisia tai jostain puskista löytyi maihinnousun kieltävä kyltti. Moottorikin oikutteli. Lopulta, auringon jo laskiessa, päädyimme jatkamaan matkaa hiukan kauemmas erääseen tuttuun paikkaan.

Yöksi kylkiparkkiin.
Iltauinti jäi tällä kertaa tekemättä, vaikka tuo spirulina-smoothie vaikuttikin tavallaan virkistävältä.
Jotta saimme vähän jännää ohjelmaa, yövyin esikoisen kanssa kalamajassa. Yhtä majaa on ansiokkaasti pidetty täällä kunnossa.
Horisontissa siintivät jo Oolannin siniset vuoret.
Aamu valkeni kauniina ja tyynenä. Sinilevämönjäkin oli yön aikana ajelehtinut jonnekin pois.
Aamu paljastaa myös monet hehkuvat värit.
Lisää värejä. Ja pläkää.
Myös vihreä ja sininen kukkivat kalliokuopissa.
Eikä merikään ihan väritön ollut...
Oma väripilkkunsa oli myös saaren huippua koristava matka-tv:n raato, joku sitä tosin oli käännellyt sitten viime näkemän viisi vuotta sitten
Deletin sodanaikaisen oikoväylän linjataulun jäänteet eivät paljon viidestä vuodesta piittaa.
Entisten kalamajan paikat sekä verkkojen kuivatteluun käytetyt kivet kallioilla kertoivat tämänkin saaren olleen aktiivinen kalastustukikohta.
Puoliltapäivin pieni tuulenvire alkoi ravistella pläkää.
Lähdimme liikkeelle lounaan jälkeen, kun etelästä alkoi tuntua sen verran tuulenvirettä, että siinä voisi pian kuvitella purjehtivansa. Tuuli nousikin yllättävän nopeasti; hädin tuskin ehdin purjeet nostaa, kun se jo puhalsi melko navakasti, ja harmi kyllä myös vastaisesti. Päätimmekin tehdä vain melko lyhyen kryssausmatkan ja pysähtyä katselemaan millaisia paikkoja Simskälää ympäröiviltä metsäsaarilta tällä kertaa löytyisi. 

Ensimmäinen kokeilemamme saari vaikuttikin ihan mukiinmenevältä, joskin kivenmollukoiden välistä rantaan pujottelu vaati tavanomaista tarkempaa ennakkosuunnittelua. Perillä odotti kuitenkin lämpimien kallioiden kehystämä lahti, jonka perältä löytyi jopa sinilevästä vapaa hiekkaranta ja laaja polskutteluun sopiva hiekkapohja. 

Lämmintä mutta tuulista iltaa.
Saaristossamme on hauskaa, miten nopeasti kasvillisuus ja luontotyypit vaihtuvat. Tämäkin saari kuului jo suojaisempaan mäntymetsävyöhykkeeseen.
Pohjoistuulilta eivät männyt kuitenkaan ole ihan suojassa.
Tänne olikin hyvä päättää matkamme helppo osuus... Yöllä puhkunnut kova etelätuuli rauhoittui aamuksi ja silloin oli aika lähteä kohti määränpäätäni, olin nimittäin kehittänyt tavoitteekseni kiivetä Ahvenanmaan korkeimmalle kukkulalle Orrdals klintille. Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.


lokikirja
1. tammikuuta, 2021
0