Tiedusteluretkiä Tammisaaren saaristoon

Viime kesänä vietin enemmän aikaa näyttelykiireissä, taloa remontoidessa ja uutta kotikaupunkia ihmetellessä kuin merellä. Kevään ja syksyn siirtopurjehduksia Salosta Tammisaareen ja takaisin kerkesin kuitenkin venyttää hieman välttämätöntä pidemmiksi, ja tulipa kesällä tehtyä pari pientä tutustumispyrähdystä Tammisaaren saaristoonkin.

Alue on minulle veneilymielessä vähän tuntemattomampaa sillä erilaisia veneen osto- ja vuokrausreissuja lukuunottamatta olen pysytellyt Hankoniemen länsipuolella. Tammisaaren saariston läpi olen aiemmin tainnut purjehtia vain kolmisen kertaa. Se mikä tekee seudusta veneretkeilyä ajatellen hieman haastavan ovat tilkkutäkkimäiset luonnonsuojelualueet. Kansallispuiston osalta pelisäännöt ovat selvät, mutta laajojen yksityisten luonnonsuojelualueiden rajoituksista tai maihinnousukielloista ei tunnu löytyvän tietoa juuri muuten kuin menemällä paikan päälle kylttejä tähystelemään.

Niinpä päätinkin tehdä ensin muutaman päivän tiedusteluretken kajakilla ja pari viikkoa myöhemmin pyörähtää samoilla seuduilla purjeveneellä perheen kera. Molemmat kierrokset noudattivat lopulta jonkinlaista ympyräreittiä – Rödjanin ympäristö ja Jussarö olivat minulle aiemmin tuttuja ja sitäpaitsi kesällä tungokseen asti täynnä venelijöitä – joten lähtökohtana oli välttää niitä ja kierrellä laitamilla katsomassa miltä siellä näyttää.

Päivä 1 – Pujottelua ulommaksi merelle

Toisin kuin Jyrki Järvilehto, selvisin Jomalvikin kanavasta ehjin nahoin ja läpi pidin evästauon Torsössä, josta löytyi rakentamaton hiekkarannan tapainen.

Ensimmäisen isomman selän yli melottuani pääsin saaren rantaan. Ei mökkejä, veneitä eikä maihinnousukieltoja. Telttapaikkakin löytyi.

Rupeaa näyttämään jo saaristolta.

Iltakurkistus.

Päivä 2 – Kieltokylttien kiikarointia

Aamulla kajakin pakattuani päätin koukata kohti Nothamnin luonnonsuojelualuetta katsomaan millaiset rajoitukset siellä mahtaa olla. Jos tarkempi tutustuminen alueen saariin ei onnistuisi niin kääntyisin takaisin länteen tutkimaan joitain alueiden väliin jääviä mökittömiä saaria.

Tänne ei olisi asiaa – maihinnousun lisäksi myös vesialueella liikkuminen on kielletty. 

Nothamnin alue on suuri, käsittäen parikymmentä mukavan kokoista saarta ympäröivine luotoineen. On tietenkin kiva että nämä säästyvät mökittämiseltä ja muulta kulutukselta. Toisaalta alueen keskellä on vanha kalastajatila ja omistajasuvun mökki – eivätkä kiellot tietenkään koske maanomistajaa. Liekö tässä ajateltu luonnonrauhaa omistajan vai luonnon näkökulmasta?

Takaisin länteen. Taukopaikka pikkusaaressa väylien kupeessa.

Pömpeleitä luodoilla. Näiden tarkoitus jäi minulle auki.

Yösijaa etsimässä. Eräästä saaresta löytyi mukava pikku lahdelma, mutta sen viereltä ei optimaalista telttapaikkaa. Panin kuitenkin merkille paikan veneilykelpoisen syvyyden.

Päädyin naapurilahteen. Tähän ei purjeveneellä olisi asiaa, mutta lahden perukoille mahtuisi nätille mäntykankaalle majoittamaan kokonaisen melontaseuran. Minä sen sijaan viehätyin tasaisesta rantakalliosta niin että päätin nukkua pulahdusetäisyyden päässä merestä.

Päivä 3 – Lisää kylttejä

Aamulla pakkailua ja matkaan – kello taisi tässä vaiheessa tosin käydä jo puoltapäivää. 

Horisontissa Jussarö. Tämän ulommas en tällä reissulla lähtenyt.

Luotoja koluamassa. Tännekin saisi purjeveneen rantaan.

Aaltojen tuomaa?

Taivas selkeni taas ja jatkoin repaleisten poukamien tutkimista. Tässä ollaan jollain luonnonsuojelualueella mutta kieltoja ei näy.

Samaa aluetta pari saarta eteenpäin – jokin täällä varmaan on kielletty mutta mikä? 

Pohjoisemmassa päässä samaa luonnonsuojelualuetta kyltitys on jo selkeä (tosin klassikko tietenkin on että 50 metrin päästä näitä ei näe lukea kiikareillakaan). Joissain alueen saarissa on mökkejä joten uskoisin kieltojen olevan saarikohtaisia.

Lopulta pujahdan pois alueelta. Horisontissa alkaa synkistyä ja päätän alkaa etsiskellä majapaikkaa.

Ensin kävin katsastamassa pari pikkusaarta – täällä joku on kovin kiinnostunut viereisen saaren elämästä.

Vaihdan saarta, tarkastan ettei kameroita näy ja putkautan teltan huomaamattomaan paikkaan.

Sitten tuleekin ukkossade päälle.

Sateen jälkeen iltakävelylle.

Märkää.

Rauhallista.

Pittoreskia.

Metsässä kasvaa ihmeellisiä karvasieniä.

Jäniksenmuna? Oksennuspallo? 

Karvaiset olennot mielessäni kävin yöpuulle. Ihmeekseni olin onnistunut löytämään sisäsaariston kolkan jossa siellä täällä pilkottavista mökeistä huolimatta perämoottorit ja vesiskootterit eivät herättäneet aamuviideltä ja sain nukkua yöni rauhassa. Aamulla olikin jo aika suunnata kotia kohden.

Päivä 4 – Ydinreaktoreita ja muita tulipaikkoja

Evästauko. Kaupasta löytämäni etäisesti tonnikalaa muistuttavat kasvismössösäilykkeet osoittautuivat aivan erinomaiseksi tähän tarkoitukseen. 

Vaikka suurmaanomistuksesta voi olla montaa mieltä, on Tammisaarta ympäröivien kartanoiden vyöhykkeessä se hyvä puoli, että niiden laajoja maita ei kokonaan ole pilkottu kesämökkeilijöiden tarpeisiin. Taukopaikkoja on helppo löytää.

Peurakin oli kajakin vierestä löytänyt viimeisen taukopaikan.

Harrastaja-arkeologina tongin maasta esiin shortsit, joihin oli syntynyt tyylikäs liukuvärjäys luonnollisella menetelmällä.

Rännissä Gullön ja Odensön välillä. Edessä Odensön tila.

Odensöhön liittyy kuriositeetti josta olen lukenut hieman ristiriitaista tietoa – TVO osti saaren 70-luvun alussa, ilmeisesti vaihtaakseen sen Metsähallituksen kanssa päittäin Rauman Olkiluodon alueeseen, mutta jonkun maininnan mukaan myös itse Odensö olisi voinut toimia ydinvoimalan sijoituspaikkana. Se ei toki ole mahdotonta että moinen olisi käynyt voimayhtiön mielessä, hankkivathan yhtiöt siihen aikaan tätä tarkoitusta varten maita muualtakin, mm. Inkoon Kopparnäsistä ja Sipoon Granöstä. Ja kukapa tietää millä saarella uraani seuraavaksi halkeaa jos pienydinvoimaloita ruvetaan joskus lähitulevaisuudessa tosissaan rakentamaan.

Viimeinen tauko. 

Nyt olin jo tukevasti kaupunkisaaristossa –  Stadsfjärdenin ja Båssafjärdenin pikkusaaret ovat hauskoja souturetkikohteita tammisaarelaisille. Tällä on tietenkin myös lieveilmiönsä sottaamisen muodossa. Stadsfjärdenin saaria onkin pitkään suunniteltu liitettäväksi kansallispuistoon mikä toisi rajoituksia mm. tulipaikkojen suhteen, mutta toistaiseksi hanke ei ole edennyt.

Seuraavan saaren takana odottikin jo kotiranta. Viimeiset pari merimailia sujui navakoituvassa vastatuulessa ja sopivasti uupuneena tupsahdin Snäcksundin kotirannan hiljaiseen liejukkoon. 

Sitten seurasikin pari viikkoa hieman remppaa...

Kesää...

Ja kansalaisvaikuttamista... Kunnes taas sää ja kalenteri näyttivät sopivalta pienelle veneretkelle.

Purjeveneellä perässä

Koska itäisempi osa Tammisaaren saaristosta oli osoittautunut aikamoiseksi kylttiviidakoksi, halusin nyt koukata ensin lännen kautta saariston ulompiin osiin. Tammisaaresta purjeveneellä lähdettäessä ei muuta suuntaa oikein ole valittavissa kuin lounas, mutta heti Odensön jälkeen reittivalinnat monipuolistuvat. 

Koön kallioilla.

Halusin hieman katsella sotahistoriallisia ulottuvuuksia; erilaisia linnoitusrakennelmiahan Hankoniemen juuren seutu on täynnä, mutta saarissa ne sijaitsevat nykyään useimmiten mökkien pihoilla (aivan konkreettisesti niin että useampikin mökin omistaja voi nauttia saunakaljansa bunkkerissa). 

Koössä vapaata rantaa kuitenkin vielä riittää. Saari kuului Neuvostoliiton Hangon vuokra-alueeseen ja oli neuvostojoukkojen linnoittama. Osa rakennelmista saattaa kuitenkin olla jo ensimmäisen maailmansodan ajalta, onhan Koö keskeisellä paikalla vartioimassa sisemmäs kulkevia väyliä.

Tuliaseman jäänteitä.

Toinen tuliasema.

Bunkkeri. Pelkän tuulen mukana katto tuskin on lentänyt ilmaan. 

Kävely-, uima- ja ruokatauon jälkeen jatkoimme matkaa pyörien sopivaa satamaa etsimässä. Ulommissa saarissa ei näkynyt muita veneilijöitä, mutta etelätuuli teki ulkomeren laidoilla sijaitsevista, sinänsä suojaisistakin poukamista levottomia tai ainakin tuulisia, kuten esimerkiksi melko tunnetussa retkikohteessa Trelänningenissä, jossa ajatus köysijumpasta ei nyt kiinnostanut. Niinpä jatkoimme hieman eteenpäin mistä löysimmekin kelvollisen kallionkolon.

Peräköysi kalliossa takaa rauhalliset unet pienestä keinunnasta huolimatta.

Iltakävelyllä avomeren puolella.

Hyppykiviä.

Vaikka saari ei kovin kulutetun oloinen ollutkaan, oli siellä näemmä harrastettu kaikenlaisia leikkejä. Kovasta etsinnästä huolimatta mitään ei löytynyt joten tämä jäi hieman arvoitukseksi.

Toisena päivänä nostin purjeet ja seilasimme laitamyötäisessä itään, kiikaroiden nättejä vanhoja kalastajatiloja ja niiden kanssa vuorottelevia maihinnousukieltokylttejä. Mieleeni tuli paria viikkoa aiemmin löytämäni pikku poukama – sitähän voisi nyt testata purjeveneen kanssa.

Hyvin mahtuu.

Jollakin sai lepäillä ilta-auringossa.

Optimaalista asentoa sai etsiskellä kahdella peräköydellä.

Eräs merkki siitä että ollaan Suomenlahden puolella vilkkaasti liikennöityjen laivaväylien läheisyydessä ovat joka saaresta löytyvät ulkomaiset muovipaketit. Jännää miten huonosti laivoilla pysyvät tavarat kiinni...

Seuraavan päivän vietimme vielä suurimmaksi osaksi saaressa uiden ja kävellen. Illaksi lähdimme kuitenkin jo kohti kotia – jonne saavuimmekin noin kolmessa tunnissa, pääasiassa moottorilla kapeita kaislikonvälejä ajellen. Hämmentävää tällainen pikaretkeily, melkein kuin olisi nopea moottorivene alla.

Millainen tuntuma tästä jäi? Mökkien ja maihinnousurajoitusten väliin ei lopulta kovin montaa suojaista luonnosatamaa mahdu, mutta tällaiseen parin-kolmen päivän rauhalliseen lillumiseen alue oli otollinen – ja Tammisaareen pääsee aina yöksi kotiin jos kyllästyttää. Päällimmäisenä itseäni tosin hämmästytti se röhkeys, millä koko horisontin mittainen kaistale saaristoa on mahdollista käytännössä yksityistää luononsuojelun varjolla. Toisaalta on sanottava että Raaseporin rakennusvalvonta tuntuu olleen paremmin tehtäviensä tasalla kuin kollegansa Paraisilla tai Kemiössä – hillittömiä huoltoasemaa muistuttavia venetukikohtia, valtavia mustanpuhuvia lasipalatseja ja kiitoradan kokoisia kestopuuterasseja ei täällä ollenkaan samalla mitalla pistänyt silmään, paria poikkeusta toki lukuunottamatta. Joten katsotaan mitä täältä ensi kesänä löytyy, vai tulenko sahaamaan Hankoniemen ohi useampaan kertaan.