Kumlingessa, menneessä maailmassa

Vietin vuodenvaihteessa 2021–22 muutaman viikon residenssissä Kumlingessa Ahvenanmaalla. Ympäröivä saaristo on vuosien varrella tullut minulle kesäisin tutuksi, mutta Kumlingen pääsaarella en ollut sattunut poikkeamaan. Nyt minulle tarjoutui tilaisuus korjata tämä epäkohta ja samalla nauttia myöhäissyksyn ja talven hiljaisesta saaristosta.

Residenssissä minulla oli taiteellisen työskentelyn lisäksi tarkoitus perehtyä hieman veneeni Gjusanin juuriin; olihan vene veistetty juuri Kumlingessa, jossa sen ensimmäisellä omistajalla Knut Pippingillä oli kesäpaikka. Ikävä kyllä juuri tämä puoli jäi minulta tarkemmin tutkimatta, sillä koronatilanteen pahentuessa, ja epidemian juuri lyödessä läpi Kumlingen, en ulkopuolisena kehdannut lähteä paikallisia haastattelemaan. 

Kumlingessa minulla oli aikaa kolme kuukautta, mutta sille ajanjaksolle minulle sattui osumaan niin muutto, näyttelymatka, joulu kuin koronakin, joten oleskeluni saarella toteutui useammassa pätkässä. Retriittimäisissä olosuhteissa pääsin kuitenkin kiitettävästi työskentelyvauhtiin – ja ennen kaikkea koluamaan saaren ympäristöä. 

Koostaessani tätä vihdoin blogitekstiksi kahden vuoden jälkeen, tuo kaikki tuntuu kovin kaukaiselta, muistumilta menneestä maailmasta. Tuokin maailma oli silloin outo ja uusi; maskien, etäisyyden ja eristyneisyyden maailma. Kuitenkaan sota ei hallinnut kaikkea ajattelua ja politiikassa saattoi vielä olla muutakin iloa kuin vahingonilo. Saaren muistoihin palatessani tämän menneen maailman sisälle kietoutuvat myös sitä edelliset maailmat ja niiden jäänteet.

M/s Viggen tähtäilee laituriin Torsholmassa.

Kumlingen kunta koostuu itse pääsaaren lisäksi kolmesta muusta suuremmasta asutusta saaresta kylineen; Seglingestä, Enklingestä sekä idempänä sijaisevasta Björköstä. Kahdessa jälkimmäisessä en tällä kertaa käynyt, sillä Enklinge oli minulle kesäreissuilta jo verrattain tuttu, ja Björkö puolestaan hankalan yhteysalusliikenteen päässä.

Pengerteistä asukkailla ja veneilijöillä lienee eriävät mielipiteet.

Stenbacka, Kumlinge Kulturcentrum

Kumlingen kyläyhdistyksen ylläpitämä residenssiasunto on Kumlinge Kulturcentrumin yläkerrassa, kylän keskellä pappilan naapurissa. Kulturcentrum, jota myös Stenbackaksi kutsutaan, on aikoinaan kouluna toiminut talo, joka remontoitiin kymmenisen vuotta sitten kyläläisten yhteiseksi tapahtumapaikaksi. Kesäisin toiminta on vilkasta ja pihapiirissä toimii kahvila sekä pieni museo.

Residenssin sisustus on autenttinen takavuosien saaristolaismummolakokemus!

Pihapiirin museorakennusta koristavat vanhat menopelit.

Itse Kumlingen pääsaari on jo sen verran suuri ja suojainen, että se muistuttaa peltoineen ja metsineen osin enemmän manner-Ahvenanmaan maisemia, kuin karuja ulkosaariston kyliä. Repaleinen lähisaaristo ympäröi Kumlingea siten, että myös rannat jäävät suojaisiksi. Residenssissä vietettyjen viikkojen aikana kävelin päivittäin ympäri saarta rantoja ja metsiä kierrellen. Melko monta tietä, polkua ja poukamaa siinä ehtikin jo tulla tutuksi.

Ahvenanmaalaista tienpiennarta.

Kumlingessa on saaristokunnaksi melko runsaasti peltoja; sokkeloisista entisistä merenlahdista on saanut tasaista viljelymaata. Vaikka kallioalueet ovatkin metsittyneet, on suurin osa vanhoista pelloista pysynyt avoimina, pääasiassa heinä- ja laidunniittyinä.

Ei peltoja ilman peltoautoja. 

Mennyttä aikaa edustavat myös takavuosien tukiaisaikakauden jäänne, nimittäin kasvihuoneet, joiden luurankoja Ahvenanmaan saaristokunnissa tapaa runsaasti. 

Maakellarit ovat olleet tärkeä juttu. Niitä tai niiden raunioita ei ole pelkästään jokaisessa pihassa, usein kaksin kappalein, vaan myös siellä täällä teiden varsilla.

Kumlingen lentomajakka. 

Jonkun matkaa kylän eteläpuolella viitat ohjaavat ylös kalliolle, jolla seisoo vanha lentomajakka. Lentomajakkaketju rakennettiin 1930-luvulla Turun ja Tukholman välistä lentoliikennettä varten. Majakoista edelleen pystyssä ovat Kumlingen lisäksi Iniön Perkalan ja Turun Pansion tornit, Ahvenanmaalta Kasbergetin majakka on purettu. 

Torniin ei päässyt, mutta generaattorihuoneessa oli avoimet ovet.

Perkalan identtisen majakan sisustaa vuonna 2002. Sittemmin majakka on muuttunut kesämökin saunaksi.

Lentäminen ei Kumlingessa ole pelkkää historiaa. Lentoharrastajien käyttämä kenttä avattiin 1975.

Hajuvesi- tai viinikokoelmaa ei kentällä taida päästä kartuttamaan, mutta puucee löytyy.

Kolmen residenssiviikon jälkeen minun piti palata mantereelle pakkaamaan asuntoamme. Muuttaisimme joulukuun alkupuolella, mutta sitä ennen edessä olisi yksi näyttelymatka – Moskovaan! Sikäläisessä modernin taiteen museossa nimittäin avattiin iso suomalaisten nykytaiteilijoiden näyttely. Nykyperspektiivistä matka Venäjälle tuntuisi mahdottomalta, mutta kerrankin voi sanoa, että ajat olivat silloin erilaiset. Autoritärisoituvasta valtiosta huolimatta monet taideinstituutiot olivat Venäjällä saaneet toimia suhteellisen rauhassa, kuraattorit matkustelivat maailmalla ja erilaiset kulttuurivaihtoprojektit pyörivät. Ehkä tällainen koettiin valtaapitävien mielestä vielä tarpeeksi harmittomana, ainakin jos taiteen mahdollinen kriittisyys pysyi verhottuna.

Niinpä matkustimme viikoksi Moskovaan. Mieleen jäi maukkaan ruuan ja näyttelykuvioiden lisäksi mm. Leo Tolstoin koti, koronapassien tarkastusrituaalit, mielenkiintoiset sähköasennukset Airbnb-asunnossa sekä suuri historian museo, jossa historia loppui vuoteen 1999 – silloin nimittäin alkoi tulevaisuus.

Moskovasta palattumme edessä oli pikainen muutto ja tavaroiden kanto, keskellä tulipalopakkasia. Selvittyäni tästä kaikesta suuntasin taas Kustavin kautta Kumlingea kohti.

Edellisenä kesänä avattu luontopolku houkutti. Niin polulla kuin muuallakin saarella on pitkiä, laakeita kallioylänteitä, joita on hauska kulkea. 

Vanhoja niittyjä polun varrella.

Suomessa ollaan kuitenkin.

Kumlinge sijaitsee näkökannasta riippuen sen verran kaukana kaikesta, tai niin keskellä kaikkea, että saarelle kertyy monenlaista tavaraa.

Pellit paistattelevat ilta-auringossa.

Muinaisia asuinpaikkoja metsän keskellä.

Metsäautot rupeavat mantereella olemaan katoava luonnonvara. Umpeen kasvaneen pellon laidassa kauniista talvipäivästä nautiskelee Opel Olympia Rekord.

Kumlingen taistelun (1808) muistomerkki.

Kylän apteekin takana kohoaa kallio, josta on hyvät näköalat kylälle. Saaren länsipuolelle Marskilin lahteen maihinnousut ahvenanmaalainen talonpoikaisarmeija ampui täältä tykinkuulan pappilan puutarhaan, jossa venäläisten miehitysjoukkojen päällikkö kahvitteli. Kumlingen taistelu päättyi venäläisjoukon antautumiseen, mutta laajemmassa kuvassa sodan lopputulos oli toinen.

Muutama talo saarelta löytyy, jotka ovat, jos ei nyt täysin autiona, niin ainakin kovin yksinäisiä. Tavallinen tarina täällä lienee suvun jälkeläisten muuttaminen Ahvenanmaalle tai Ruotsiin.

Tietokone pilkistää tyhjilleen jääneen maatilan vinttikamarin ikkunasta.

Yksi avoin autiotalokin löytyi.

Taidetta yhä seinällä.

Vintillä on ollut hyvä tehdä puutöitä. Tuo pahvilaatikko? Se oli täynnä nuuskaa.

Naapurin talo voi huonommin.

Palasin jouluksi mantereelle ja pahaksi onnekseni sain jouluostoksilta koronatartunnan. Pari viikkoa toivuttuani uskaltauduin takaisin saarelle tammikuun puolivälissä. Tällä välin korona oli saapunut myös Kumlingeen ja riehui parhaillaan siellä – niinpä kaupan kassan tervehtiminen maskin takaa jäi minulle ainoaksi sosiaaliseksi kontaktiksi.

Välillä sai jo kokea talvisia päiviä.

Tammikuisella uimarannalla on hiljaista.

Vapuksi ei taida ehtiä vesille.

Rantakallioon on pultattu huiman korkea hyppytorni.

Uuttakin tehdään. Snäckön saarella kesäteatteri saa uuden katsomon.

Myös mökkiytyminen etenee.

Onnistuin löytämään niemenkärjen, johon Deletiltä puhaltava myräkkä pääsee iskemään läpi lähisaarten suojavyöhykkeen.

Oikein tuulettuva puucee ei haise.

Ramsholmin rannalla törmään jännään rakennelmaan. Hylky? Entinen saha? Mikä?

Ei, se on arviolta 30-metrinen vanha jääsilta suojakatoksessaan! Silta on aikoinaan vedetty talvisin laivaväylän yli.

Tien viereltä bongattu installaatio.

Laakeita kallioita etelärannoilla. Hauskoja paikkoja kävellä, mutta melkoisten tiettömien taipaleiden takana.

Hiljaisia rantoja Kumlingen ja Snäckön välillä.

Eräs saaristosta miltei tyystin kadonnut teollisuudenala on kiven louhinta. 1900-luvun alkupuolella Ahvenanmaan saaristosta louhittiin laivalasteittain kiveä kasvavien kaupunkien tarpeisiin. Kökarin ulkosaarilta kuljetettiin punaista graniittia, täältä Kumlingesta harmaata.

Kumlingen kivilouhosta.

Lastauslaitureiden penkat ovat edelleen paikoillaan.

Tästä hahmottaa hieman kivien siirtelyn tekniikkaa. 
© Benjamin Frosterus, Geologian tutkimuskeskus

Louhos 1909-1910. Katukivet odottavat lastausta puuttomassa maisemassa.
© Benjamin Frosterus, Geologian tutkimuskeskus. 

Eräs veneeseen liittyvä arvoitus täällä ratkesi. Minulla nimittäin on Gjusanin painolastina raudan ja lyijyn lisäksi kohtalainen valikoima katukiviä. Olen aina kuvitellut Knut Pippingin hiippailleen öisin turkulaisilla katutyömailla, mutta suoraan täältä vanhalta louhokseltahan ne varmasti on kerätty!

Pieniä kajakkiretkiä

Olin pakannut autoon mukaan kajakkini, jotta pääsisin katselemaan Kumlingen lähivesiä. Muutama pieni melontareissu tulikin tehtyä, ennen kuin rannat jäätyivät umpeen.

Kumlingen ja Snäckön välillä levittäytyy pieni, sokkeloinen sisäsaaristo, jossa ei oikeastaan ole mökkejä. Saaret sijaitsevat sellaisessa pussinperässä, ettei niistä veneilijälle juuri ole iloa, mutta melomista varten ne ovat hauska piknik-kohde.

Evästauolla.

Kaisilikkojen läpi fladoille.

Kumlingen luoteispuolella graniittia on louhittu myös pikkusaarista.

Koillispuolella tutkin asumattomia saaria aina Rysskäriin asti.

Rysskärissä lampaat odottivat jo innokkaina joulupöytää.

Ulkosaariston tuntua Seglingessä

Pari kertaa lähdin pyörä- ja kävelyretkille Seglingen puolelle. Lyhyen lossimatkan päässä oleva Seglinge on varmasti monelle tuttu vierasvenesatamastaan, mistä on lyhyt matka saarella edelleen toimivaan kauppaan. Seglinge on monella tapaa erilainen saari Kumlingeen verrattuna; avoimempi, kallioisempi ja kitukasvuisempi. 

Vaikka entisen koulun alakerrassa toimiva kauppa näyttää siltä, että se sulki ovensa hyvän matkaa viime vuosituhannen puolella, se on edelleen avoinna ympäri vuoden – kiitos aktiivisen kyläyhdistyksen.

Rehottavia niittyjä kylän laidalla.

Luontopolku vie avarille kallioille.

Ja kiemurtelee sokkeloihin.

Seglingen länsiranta on avointa ja asumatonta.

Läpitunkemattomat katajikot reunustavat polkuja.

Pelloista niityiksi.

Saaren keskeltä löysin vanhan pumppuaseman rauniot. Pumppuja on tarvittu, kun saaren keskiosaa on aikoinaan yritetty kuivata viljelysmaaksi.

Rauta koristaa maisemaa täälläkin.

Seglingen pohjoispuoli on paria rantamökkiä lukuunottamatta autio. Asutus on ollut keskittynyttä kylälle. Tämä aitan raunio oli ainoa rakennelma saaren keskiosissa.

Hypin poluttomien metsien ja kallioiden kautta pohjoiskärkeen, joka koostuu repaleisista lahdelmista ja pikkusaarista. Se vaikuttaa olevan erämaa, jossa harvoin kukaan käy.

Jonkinlaisen asumuksen jäänteet sentään löytyivät pienen poukaman perältä.

Tammikuu läheni loppuaan ja aloin pakata tavaroitani. Vaikka residenssiaika Kumlingessa oli ollut pätkittäistä, sain aikaan ainakin kasan muistiinpanoja ja videomateriaalia, mitä hyödyntäisin parin vuoden päästä installaatiossani. Knut Pippingin ja samalla veneeni Gjusanin esihistorian tutkiminen jäisi kuitenkin myöhemmäksi. 

Lautalla matkustin Lappoon saakka ainoana matkustajana. Mantereelle palattuani maailma näytti nopeasti nyrjähtävän uuteen asentoon. Putin aloitti mielipuolen sotaretkensä. Inflaatio ja korot lähtivät nousuun. Korona oli menneen talven lumia. Historian synkänruskeasta lokalammikosta kupli taas nationalismin löyhkä, mitä kylmät sodan ja kurin tuulet vain lietsoivat. Muutama viikkoni talvisessa saaristossa tuntui nopeasti olevan häivähdys kaukaista menneisyyttä. Huomaan kaipaavani sinne takaisin.

Ainoana lautalla.