Jääteillä, kun jäätä oli

Örön reissulla katselin kaihoisasti jäiselle merelle, mutta kauempana pilkottavat avoveden railot saivat minut nopeasti luopumaan ajatuksesta kokeilla lähiluodoille kävelyä. Jäällä liikkumisesta on ulommassa saaristossa tullut harvinaista herkkua, vaikka lapsuudesta muistan jääteillä ajelut hyvin.

Saaristolaiset toki lähtevät jäälle heti kun se ihmisen kantaa (ja vähän aiemminkin). Kunnollista turistin autoineen kestävää jäätalvea on viime vuosina kuitenkin saanut odottaa turhaan. Epävirallisia jääteitä saaristoon on toki aurattu, mutta virallinen jäätieverkosto on useimmiten jäänyt avaamatta. Loskasta päätellen tämäkin talvi on lupaavasta alusta huolimatta menetetty.

Viimeksi olen liikkunut jääteillä vuonna 2003. Silloin ajoin isäni kyydissä Brändön saaristoon kesämökille, sieltä edelleen Maarianhaminaan ja takaisin. Nopeasti laskettuna; jos edellisestä kerrasta on jo 13 vuotta, on jo olemassa kokonainen sukupolvi, joka ei moista hauskuutta välttämättä ole kokenut. Onneksi edes valokuvat jäävät kertomaan tästä tulevaisuudessa yhä harvinaisemmaksi käyvästä liikennemuodosta:

Jää ei ole aivan asfaltin veroinen alusta. Turvavälit on syytä pitää pitkinä.
Havut näyttävät tietä.

Autollakin kannattaa vilkuilla merikorttia, ettei aja kivelle.

Jono tiivistyy. Lähestytään väylää.
Railolossi kuljettaa laivaväylän ylitse. Talvea odottavia railolosseja näkee joskus saarten rantakallioilla. Odotus on viime aikoina ollut pitkä.

Maisemat tuttuja, kulkuväline eri.

Perillä. Liettä rääkkäämällä saa tuvan nopeasti lämpimäksi.
Lähestyvän kevään merkki saaristossa; lumen alta paljastuvat moottorit.
Rakkolevä pysyy pinnalla pitkään.

Lantogrundenin kalamajoja, joita oltiin vastikään kunnostettu. Jäljistä päätellen hiihtoretkeläisiä oli vieraillut saarella sankoin joukoin.
Hyvä tukikohta tämäkin. Matka jatkui kuitenkin manner-Ahvenanmaalle.

kohteita ja kertomuksia
27. tammikuuta, 2016
0