Pusikoita, pulikointia, pyykkiä

Miten viime kesänä kävi? Edellisen kesän pitkä reissummehan huipentui eeppisen helvetilliseen vaellukseen protestoivien lasten kanssa Orrdals klintille läpi rotkojen ja avohakkuuraiskioiden. Samana päivänä myös moottori sanoi sopimuksensa irti. Viime kesänä pyristelimme tästä kohtalosta eroon suuntaamalla eri suuntaan, pyörimään eteläiselle Saaristomerelle vailla sen kummempia tulostavoitteita, muka. Parista kohteesta kerron erikseen tarkemmin, mutta tässä kuvallinen yleiskatsaus reissuun.

Pentterin pumppuja vaihtamassa lähtöä edeltävänä iltana. Näissä eivät kalvot ja tiivisteet kovin montaa vuotta kestä. 

Ensimmäisenä matkapäivänä yövyimme Gullkronan suunnalla. Täällä on aika moni muukin tainnut istua iltaa.

Kesän 2020 lopulla päädyin hankkimaan kokonaan uuden perämoottorin, vanhan kansipulttien mentyä tuhannen päreiksi. Teholtaan uusi Tohatsu ei näin raskaassa veneessä ole kaksinen, itse asiassa vanhaa heikompi, mutta riittävä kohtuulliseen matkavauhtiin silloin kun moottoria tarvitsee. Polttoainetta se näyttää valehtelematta vievän reilusti alle puolet, ehkä jopa vain kolmanneksen vanhaan verrattuna. Tämä auttoi hieman lievittämään fossiilihäpeän tunnetta, sillä tälle kesälle osui monta tuuletonta päivää, jolloin moottorille oli käyttöä. Niin kävi nyt toisena matkapäivänämmekin. Niinpä prutkutimme peilityynen veden läpi kohti Fårön hiekkarantoja.

Moottoriveneily on leppoisaa puuhaa.

Laiskottelua Fårössä.

Puhelimen algoritmit käpistelevät kaikki rantakuvat etelänmatkan näköisiksi. Oli täällä rannalla kieltämättä hippu trooppista tunnelmaa; lämpöä riitti mutta vesi oli kirkasta.

Rantaelämästä oli kokoontunut nauttimaan myös parvi pikkuapolloja.

Fårössä olemme pyörineet monena kesänä aiemminkin, onhan se ollut tällaiseen lapsiperhelomailuun näppärä paikka ja sijaintinsakin puolesta monien päämäärien varrella. Sopivan vedenkorkeuden ja tuulten sattuessa sinne saa veneen kiinni rantaan ja voi yöpyäkin. Useimmiten olemme kuitenkin tyytyneet jättämään paatin ankkuriin rannan edustalle, menneet yöksi jonnekin lähisaariin ja seuraavana päivänä palanneet biitsille. Niin nytkin. 

Fårön ja Nötön seutu on varsin täyteen mökitettyä, mutta hiukan etsimällä omaa rauhaakin löytyy. Täällä naapureina olivat vain vastapäisellä rantaniityllä laiduntavat lehmät.

Uimahyppyihin sopivia kallioita.

Parin päivän rantalomailun jälkeen kipparin piti jo kuumeisesti päästä jatkamaan matkaa. Tarkoitus oli purjehtia jonnekin Österskärin saariston suojiin, mutta navakoitunut ja vastaiseksi kääntynyt tuuli lannisti mieleni. Gjusan kun ei varsinaisesti ole parhaimmillaan isommassa vasta-aallokossa kryssiessä, etenkään kun mukana on tonnin verran aivan välttämätöntä lomanviettotavaraa ja perässä laahautuu jolla. Niinpä päätin luovuttaa jo heti Nötön tienoilla ja suunnata lähimpään saareen. 

Kylkikiinnityksessä - keskellä ulappaako?

Tosiasiassa tämä oli varsin suojaisa paikka. Koukeroista pienoissaaristoa. 

Joskus hauskat paikat ovat liian lähellä jotta niitä huomaisi. Tästäkin olin suhaillut ohi vähintään joka toinen kesä. Ilmakuvien perusteella olin saaren tosin jossain vaiheessa merkinnyt ylös, joten kokonaan spontaania sattumaa ei tänne päätyminen ollut. Mainio löytö joka tapauksessa – pittoreski, suojaisa ja raikas välisaariston helmi aivan isojen selkien laidalla.

Iltasoutelua.

Ja iltakävelyä.

Meribiologimme palaa kenttäretkeltä muistikirja kädessään.

Toinen jälkikasvu löysi ideaalisen telttapaikan.

Hiekkapohjaa ja rannan tapaistakin oli tarjolla.

Tuuheat katajat koristivat saarta. Täällä näyttäisi kasvavan jotain suecica-tyyppistä lajiketta, jossa oksanpäät roikkuvat.

Vanha kalapaatin moottorikoppa oli saanut eläkeviran kummelina.

Joku laiturirakennelma oli ajautunut tänne ja levinnyt pitkin saarten rantoja useampana isona kappaleena. 

Olimme tänä kesänä lähteneet liikkeelle varsin myöhään, heinäkuun puolivälin jälkeen, jolloin saaristoa oli jo useamman viikon korventanut ennätysmäinen helleaalto ja kuivuus. Toistaiseksi matkamme varrelle osuneet saaret eivät olleet siitä suuremmin kärsineet, mutta ulkosaaristoon edetessämme alkoi kuivuuden tuottama polte näkyä.

Vehreä poukama Österskärin suunnalla toivotti veneilijät tervetulleiksi.

Kallioille kiivetessä paljastui kuitenkin ruskan värejä.

Rannoilla vihreys piti pintansa.

Myös kallioiden kuopissa on syviä kosteikkoja (lue: peurojen mylläämiä, punkkien saartamia mutavellejä), jotka toimivat keitaina kuivina kausina.

Tuulelle ulvomassa.

Suojan puolella oli tyyntä.

Lukuhetki. Kipparillekin kyllä kelpaisi välillä.

Vaihtelevaa maisemaa; pohjoisrannalla kivikkoista vehreyttä…

Välissä kallioisia polkuja ja kulottunutta katajaa.

Ja etelärannalla paljaita silokallioita.

Utö leijuu horisontissa.

Pari päivää poukamassa pulikoituamme jatkoimme matkaa Kökarin liepeille. Mutta miten kuumuus olikin tuttuja maisemia korventanut!

Kallion laelta katsoen kaikki on vielä kovin nättiä.

Mutta kuivan ruskeaa oli joka paikassa.

Syksyn sävyjä heinäkuussa.

Ei tämä tosin ollut ensimmäinen vuosi kun kuivuus koettelee saaria. Näitä paljaita rankoja nähdään varmasti vielä lisää.

Rantaelämä oli täällä hieman rajatumpaa, mutta jonkinlainen kalliotynkä vesirajasta löytyi, mihin pyyhkeet sai leviteltyä.

Jolla saa vielä ilta-aurinkoa.

Poikkesimme välillä ihmisten ilmoilla Karlbyssä syömässä ja täydentämässä ruokavarastoa. Pari vuotta sitten avattu uusi kauppa olikin ihan mainio valikoimiltaan. Veneretkemme alkoikin tässä vaiheessa uhkaavasti keskiluokkaistua – olihan matkalla myös ensimmäistä kertaa mukana pieni, rehellisyyden nimissä miltei koomisen pieni kymmenlitrainen kompressorijääkaappi, jonka ansiosta saimme aamiaiseksi välillä muutakin kuin puuroa. 

Tarkoitukseni oli esitellä lapsille Kökarin koulua ja sen viehättävää rantapuistikkoa, mutta voi kauhistus, kaikki oli jyrätty pois tilapäisen sillan alta!

Karlbyn silta uusitaan. Alkuperäisestä sillasta, kuten varmaan lähes jokaisesta saariston asuttujen kylien välille rakennetusta sillasta, kerrotaan että sitä ei meinattu vuosikymmeniin saada aikaiseksi koska kylät olivat niin riidoissa keskenään. Totuus lienee kuitenkin, ettei saaristossa aiemmin juuri ollut huutavaa tarvetta sen enempää teille kuin silloillekaan.

Hyvin ravittuina suuntasimme Karlbystä yöksi Kökarin etelälaidalle katsomaan mitä vanhoille kalastustukikohdille kuuluu. Tästä laadin erillisen blogikirjoituksen.

Kökarsörenillä. 

Etelästä palatessa keksin poiketa Kallskärissä, olihan se aivan matkan varrella ja lapsille ihan uusi paikka. Tässäkin oli sen verran satamamanööveriä — matalat ja täydet rannat — että verenpaine pääsi nousemaan.

Viereisen Brunnskärin puolella on vielä komempaa louhikkoa, mutta tämä on kieltämättä helpommin nähtävissä.

Åkerhielmin puutarha on aina jännä nähtävyys.

Maakuntahallituksen residenssin (mökki takaoikealla) rantaa mittailemassa. Syvyys ei riitä.

Lapset saivat liikuntaa Källskärin poluilla. Horisontissa Äspskärin vanha luotsitupa. 

Yöksi lähdimme taas muualle koukeroiseen lähisaaristoon. Täällä olin ollut joskus ennenkin ja niinpä uskalsin ajaa suoraan pussinperään rinta röyheänä... 

Pitkään jatkuneista helteistä huolimatta tämä kesä ei saaristossa ollut erityisen paha sinileväesiintymien kannalta. Itse asiassa levät olivat kiusanneet meitä harvinaisen vähän. Mutta lämpimässä vedessä tykkää kasvaa muukin kuin sinilevä tai lasten uimataito. Ja tällä kertaa olin huomannut aivan liian myöhään, että koko poukama on täpötäynnä ahvenruohoa. Sisään tullessa moottori sammahtikin hyvin nopeasti kerättyään potkuriin valtavan Meduusan kuontalon, ja jouduin uittamaan veneen pahimman viidakon yli köysistä kiskomalla. 

Kökarin eteläinen sisäsaaristo on hieman järvimäistä, rehevää ja kivistä.

Lapset saivat päivän kulumaan fladalla soutelemalla.

Löytöjä pohjasta veneen alta; sukeltajan maski. Muita osia sukeltajasta ei ikävä kyllä löytynyt.

Iltaisin veneemme omaksuu pyykkitelineen kunniakkaan roolin.

Tässä alla vaanivasta ahvenruohoviidakosta pitäisi aamulla päästä läpi.

Paikka oli nätti ja suojaisa, mutta varjopuolensa sillä oli etenkin lämpimällä säällä; tuulen tyyntyessä tympeä pohjamudan haju tuntui valtaavan koko paatin. Pari päivää tätä riitti – olisi aika lähteä kotimatkalle. Hellekausikin olisi pian päättymässä ukkosmyräköihin.

Ulospääsy viidakosta hoitui lopulta ankkurilla varppaamalla ja pian ajelimme taas moottorilla läpi Kökarin sokkeloiden. Tavoitteena oli yöpyä jossain Kihdin toisella laidalla. Matkalla pysähdyimme kuitenkin Norrhäran yksinäisellä luodolla Ahvenanmaan ja manner-Suomen rajalla; myös se ansaitsee oman artikkelinsa.

Ruokatauko Norrhäralla.

Viimeistä iltaa Kihdin itälaidalla.

Hiekkapohjainen poukama jätti hyvät uimamuistot. 

Jollakin tykkäsi tyynestä illasta.

Aamu valkenikin sitten erilaisena.

Pitkä aurinkoinen purjehduspäivä, reippaat iltauinnit ja hyvä ruoka tuottivat makeat yöunet. Mikäpä siis olikaan mukavampaa kuin herätä siihen että katosta tippuu vettä silmille. Kuukauden helle kun oli kuivattanut kanteen aivan uusia rakoja sadeveden löydettäväksi. Tuulikin oli ennusteista piittaamatta kääntynyt niin, että aallokko melkein ylsi kiertämään niemen ympäri veneen perään. Mutta koska aamupäiväksi oli luvattu ukkosta, emme heti tohtineet lähteä merelle vaan kulutimme jokusen tunnin lukemalla ja keräämällä vesipisaroita peltimukeihin.

Kotimatkalla tuuli lopulta yltyi melkoiseksi myräkäksi ja Airistolla meno oli jo kovin urheilullista – muistutus itselleni siitä, että kannattaisi reivata ajoissa. Perille kuitenkin pääsimme ehjinä lukuunottamatta yhtä ruffin ikkunaa, joka säröytyi plokin kolahtaessa siihen voimalla. Onneksi mustien pilvien raosta pilkistänyt ilta-aurinko ehti viime säteillään muistuttaa, ettei kahta edellistä viikkoa kannata unohtaa puolikkaan päivän kurjuuden vuoksi.