Hatusta ja lokikirjasta: Kaakkoisväylää kotiin

Orrdalsklint, Kasberg ja Geta, pohjoisen saariston maamerkit.

Matka Maarianhaminasta pohjoiseen on yllättävän pitkä, varsinkin kun suojaisia ja vapaita luonnonsatamia ei Lumparnin seudulla juurikaan ole. Bomarsundin jälkeenkin on pitkälti tarjolla vain mökkirantoja tai muuten vain kivisiä vesiä. Illansuuksi pääsimme kuitenkin saariston pohjoisimpaan osaan, josta vapaata rantaa taas löytyy, joskin mökkejäkin ovat ahvenanmaalaiset sinne melko ahkerasti rakentaneet. Tuota uhkaavaa vasaranpauketta saimme nytkin kuulla kantautuvan selkien yli.

Täällä havu- ja lehtipuumetsät kilpailevat keskenään, yhden saariryhmän ollessa toisen ja seuraavan saariryhmän toisen vallassa. Tässäkin on invaasio johonkin suuntaan meneillään.

Pyykkipäivä taas. Ripustuksessa sai käyttää luovuutta, toivelistalle lisättäköön 50m pyykkinarua, jonka voisi kiertää pariin kertaan koko takilan ympäri.

Veneen liekitys menossa ja miehistö turvallisen välimatkan päässä. Selittelynä todettakoon, että kertakäyttögrilliä kamalampaa kapistusta en tiedä, mutta niitä oli yhden taidejutun seurauksena jäänyt minulle pari kappaletta, joten pitihän sitä kokeilla...

Lisää keittopuuhia: Matkassa ollutta retkiuunia tuli kokeiltua pullan leipomiseen, jossa se toimi yllättävän hyvin. Tätä leivonnaista voisi kutsua vaikkapa bostonrinkeliksi.

Kohtaamisia luonnossa.

Näissä saarissa viihdyimme parisen päivää kierrellen ja soudellen. Pidempäänkin olisi seudulla voinut pyöriä ja siirtyä lännemmäs Saggön ja Getan suuntaan, mutta jonkinlainen tietoisuus ajan rajallisuudesta alkoi kolkuttaa takaraivoon. Niinpä eräänä rasvatyynenä aamuna irrotimme köydet ja päristelimme kohti itää.

Väderskär on monille tuttu paitsi siellä kuvatun Myrskyluoto-sarjan ansiosta, myös ahkerasti käytettynä luonnonsatamana. Nyt tuli kokeiltua, pääsisikö Gjusanilla vanhan rantavajan viereen ja kyllähän se nippa nappa onnistui. Tästä oli lyhyt matka käydä katsomassa, mitä tv-sarjaa varten 70-luvulla pystytetyille rakennuksille kuuluu nykyään. Sitä vanhemmista, saaren alkuperäisistä rakennuksistakin oli vielä 90-luvulla selvät kivijalat ja muurin rauniot nähtävillä, mutta pusikoituminen on nyt edennyt niin pitkälle, etten punkkihysteerikkona enää viitsinyt niitä katsella. Jo viimeisen kymmenen vuoden aikanakin pusikko ja korkea heinikko ovat saaneet selvästi vahvemman jalansijan saarelta. Satamalahden eteläranta onkin tästä johtuen tätä talon puolta paljon mukavampi rantautumispaikka ja tarjoaa paremman syvyyden lisäksi peräti mukavuuksia, kuten porilaisten hiljattain loistokuntoon laittaman puuceen.

Lapset siivosivat tuvassa parhaansa mukaan, mutta pelkkä siivous ei taida riittää korjaamaan liitoksistaan pullistelevia hirsiä ja vajoavaa lattiaa.

Jollalla oli hyvä kierrellä saaren lukuisia poukamia.

Väderskärissä huomio tuntuu turhan usein kiinnittyvän tuohon tv-sarjan jäämistöön. Saari on nimittäin itsessään todella kaunis ja pidemmän kiertelyn arvoinen. Se on aikoinaan ollut myös paljon käytetty kalastustukikohta, mistä johtuen sen lukuisten poukamien rannoilta voi edelleen löytää kalamajojen jäänteitä.

Katajapuska kätkee Maijan vanhan hellan.

Tässäkin on sijainnut kalamaja, josta jäljellä on vain nurkkakiviä katajapensaan juurella.

Pohjoiskärjen poukamassa on ainakin yhdestä kalamajasta jäljellä helpommin hahmotettava raunio.

Poukamia ja kluuveja kierrellessä viettää helposti koko päivän.

Väderskäristä lähdimme liikkeelle leudossa tuulessa. Koko purjekerta ylhäällä vene piti pitkään yllä yhden solmun huimaa vauhtia, mutta lopulta se lakkasi miltei kokonaan reagoimasta peräsimen liikkeisiin. Vesi muuttui peilityyneksi. Oli aika kaivaa kattilat kaapista ja hyödyntää tämä hetki lounastaukoon sekä pieneen kuvaussessioon.

Kaikki purjeet ylhäällä. Tarkkaisilmäinen tosin huomaa, että toppiseili ja klyyvari ovat tilapäisiä ratkaisuja. Eipä tosin muutenkaan olisi pahitteeksi uusia koko purjekertaa vanhemman tyylisiksi.

Horisontista alkoi hiljalleen kuulua pahaenteistä kumahtelua. Iltapäiväksi oli luvattu mahdollista ukkosta, eikä meitä huvittanut jäädä keskelle selkää kellumaan, joten lounaan päätteeksi lähdimme konevoimalla eteenpäin. Nyt pelastukseksi tarjoutui yksinäinen kalliosaari kalamajoineen ja pienine satamapoukamineen. Varsin pian perille päästyämme totesimme ukkosen vaaran väistyneen ja samalla huomasimme, että tämä oli juuri sitä mitä kaikkien pittoreskien ja rehevien saarenkoukeroiden jälkeen olimme salaa kaivanneet. Jäisimme nyt tänne – ja tulisin mieluusti joskus uudelleen, vaikkapa kajakilla muutamaksi päiväksi syysmyrskyä pitelemään.

Kalamajan viereltä löytyi nippanappa veneen mentävä satama.

Valon ja tilan tuntua yhden puun saaressa.

Vanhan merimerkin jäänteitä. Aikoinaanhan täällä päin on kulkenut sodan aikana kauppamerenkulunkin käyttämä väylä Ahvenanmaan pohjoispuolitse Turkuun.

Kummaa kuitenkin, millaista rojua tänne saaren korkeimmalle kohdalle on päätynyt.

Laakeat kalliot ovat loistava temmellyskenttä. Kunhan katsovat, minne suuntaan kiviä heittävät. 

Näennäisesti karu maisema voi kesäisin olla yllättävän rehevää ja värikästä.

Rauhaisaa iltaa.

Kuten ennustettua, alkoi yön aikana puhaltaa navakka länsituuli. Koukeroisessa satamassa olimme hyvässä suojassa, mutta pois pääsyssä oli hieman miettimistä, sillä veneen kylkeä on aika hankalaa saada vastatuuleen irti kalliosta, varsinkin kun tilaa sen kääntelylle ei ole. Tällä kertaa olin kiitollinen etten kipparoi suurempaa paattia, sillä ongelma ratkesi varsin yksinkertaisesti hyppäämällä kalliolle ja uittamalla vene niemen ympäri. Karvaan kokemuksen kautta olen vähitellen oppinut tekemään tällaisissa tilanteissa myös varasuunnitelman, joka tällä kertaa tarkoitti vastarannalle vedettyä köyttä, jonka avulla venettä olisi tarvittaessa saanut pidettyä kallioista irti.

Nyt oli kesäretkellämme väistämättä edessä hetki, jolloin matkanteko muuttuu kotiinpaluuksi. Kauemmaksi saaristoon emme enää menisi. Vaikka edessä olikin vielä viikon verran matkantekoa, merkitsi tämän tiedostaminen jonkinlaisen henkisen kynnyksen ylittämistä, joka oli omiaan sävyttämään loppumatkan ripauksella haikeutta. Jälkeenpäin huomaan tämän heijastuneen myös ottamieni valokuvien määrään, joka loppumatkasta kävi harvemmaksi.

Koska ilmeni tarvetta pienelle kauppareissulle, päätimme poiketa Enklingessä, jossa samalla olisi mahdollisuus tutustua Hermasin museotilaan. Parin tunnin reippaan purjehduksen jälkeen kiinnityimmekin Enklingen vieraslaituriin, joka näin heinä-elokuun vaihteessa oli jo melkoisen tyhjä ja lähinnä saksalaisten venekuntien käytössä.

Ulkoilmamuseoiden sarjassa Enklingen Hermas.

Matonkutoja on aikoinaan ollut ahkera.

Olen viimeksi käynyt Hermasissa joskus ylä-asteikäisenä ja kuinka ollakaan, tämä nimenomainen moottoroitu polkupyörä tässä nimenomaisessa aitan nurkassa on siitä syöpynyt liki ainoana muistona mieleen.

Enklingesta jatkoimme vielä samana iltana lähisaarten luonnonsatamiin, joissa hurahti pari päivää. Seutu on kauneudestaan huolimatta hieman hankalaa, sillä kallioperä on paikoin laajasti rapautunutta eikä välttämättä kivaa maihin astumisen tai uintireissujen kannalta.

Viimeinen ilta Ahvenanmaan puolella.

Paluumatkan tuntua vahvisti pian sekin, että siirryimme pohjois-Kihdin yli Suomen puolelle. Edessä olisi kuitenkin vielä pari vierailua Iniössä sekä Kustavin puolella ja toivon mukaan pari uutta luonnonsatamaakin.

Ehdimme täpärästi rantaan ennen kuuroa. Harvinaista tämäkin, olla keskellä kaislikkoa.

Suvun veneiden tapaaminen Iniössä.

Tämäkin tilava ja ryhdikäs kunnantalo oli ollut myynnissä jo pidempään. Ajatuksilla on kiva leikitellä, mutta: Jo nykyään asuessamme maalla tunnin päässä Helsingistä ja Turusta, sitä tuntee usein itsensä eristyneeksi. Miten sitten kolmen-neljän tunnin matkan kanssa? Toisaalta esimerkiksi Iniössä on edelleen olemassa toimiva kylä ja kaksikielinen yhteisö, mitä meillä peltojen keskellä ei ole.

Tankattuamme aamulla bensiiniä ja jäätelöä, oli aika tehdä vielä yksi ekskursio tuntemattomille vesille, nimittäin Kustavin länsipuolen saaristoon. Tämä ainoa mökeillä pilaamaton osa Kustavia on kovin idyllistä punaisine kallioineen ja käkkärämäntyineen. Murheen aihetta kuitenkin löytyy, sillä kustavilaiset kalankasvattajat ovat onnistuneet muuttamaan nämä vedet sameaksi mutavelliksi, huolimatta niiden sijainnista avomeren laidalla.

Ravinnerikkaasta vedestä huolimatta oli mahdotonta pysyä maissa.

Kyläilemässä Ströömin laidalla.

Lopulta oli väistämättä edessä pitkä purjehdus alas Ströömiä etelään ja edelleen kohti Rymättylän saaristoa, jonne kannattaa saapua ajoissa, mikäli meinaa löytää valloittamattoman pikkusaaren. Lopulta auringonlaskun jo koittaessa eräs tuttu saari paljastui vapaaksi ja miehistö pääsi ansaitulle levolle. Aamun koittaessa olikin jo edessä viimeinen etappi, matka sunttien halki kohti Airistoa.

Viimeinen auringonlasku merellä tällä haavaa.

Aamu valkeni kirkkaana. Ei tämäkään hullumpaa saaristoa ole, päinvastoin, korkeine kallioineen. Mökittäytyminen vain on tehokkaasti vienyt vapaat rannat ja kehitys jatkuu yhä.

Evästä mukaan ja kotisatamaa kohden!

Näin oli kuukauden lomamatka ohitse. Eihän se tosiaan lasten kanssa reissatessa juurikaan riippumatossa löhöilyä ja kirjojen lukemista punkassa ole. Mutta tuli kuitenkin taas nähtyä kauniita maisemia, lapset saivat toisenlaisia elämyksiä ja kaiketi se meille aikuisillekin oli kaivattua arkirutiineista irtautumista. Tauko Maarianhaminassa oli varmasti hyväksi; paikallaanolon edut on liian helppo unohtaa kun seikkailumieli kutsuu. Katsotaan mitä ensi vuosi tuo tullessaan!