Ränniä alas

Olen oikeastaan vain yhden kerran ollut tyytyväinen kesäisen purjehdusreissun pituuteen: 2015 vietimme merellä täyden kuukauden. Siinä ajassa hidasliikkeinen lapsiperhekin ehtii jo nähdä kaikenlaista – ja ehkä jo vähän kaivata kodin mukavuuksiakin. Yleensä kesämatkoista tuppaa kuitenkin jäämään sellainen olo, että pidempäänkin olisi voinut olla. Kaikeksi onneksi tätä voi jossain määrin kompensoida kevät- ja syysreissuilla.

Puuveneen kanssa kausi jää luonnostaan varsin lyhyeksi – yleensä lasken veneen toukokuun ja nostan syyskuun puolivälissä. Kun siihen ynnää kaikenlaiset varustelut ja kiireet päälle, osuvat nosto- ja laskureissut vielä miltei parhaaseen kesäaikaan. Veneemme on talvisin telakoituna Salossa ja koska Saloa ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua merikaupungiksi (no, johdettiinhan Englannin meri-imperiumiakin joen varresta käsin), tarjoutuu tästä kuin luonnostaan vähintään parin päivän reissu kesäsatamaan Airiston varrelle ja takaisin. Tänä vuonna onnistuin sekä meno- että tulomatkalla yhdistämään matkat asiointiin Kemiössä sekä Örössä, joten ylimääräisiä merelläolopäiviä tuli mukavasti.

Terva kiiltää toukokuun auringossa. Hetken se näyttää näin pramealta, mutta kyllä aurinko pinnan nopeasti himmentää.  

Valmiina vesille.

En olekaan kertonut, miten telakointi täällä tapahtuu. Salon Navigaatioseuralla on varsin kätevä käytäntö, jossa veneiden pukit ja pressukatokset saavat olla telakalla paikallaan ympäri vuoden. Kun nosto tai lasku koittaa, laitetaan irtopyörät alle ja rullataan katos pois edestä. Gjusanille tein muutama vuosi sitten rimoista kaarihallin, joka on toiminut hyvin – parempilaatuista pressua se tosin kaipaisi päälleen, mutta rahatilanne asettaa tälle rajoitteita.

Jos haluaa varjella kenkiään kastumiselta, kannattaa ostaa lasikuituvene.

Turpoamista odotellessa voi vaikka harrastaa purjehdusta.

Laskun jälkeen menee yleensä pari päivää, kun vene saa olla rannassa turpoamassa. Ajastettu uppopumppu – ajastettu siksi, ettei pumppujen omiin kytkimiin voi luottaa – pitää veneen pinnalla kun en ole valvomassa. Varmuudeksi olen vetänyt myös eri sulakkeen takaa toisen uppopumpun omalla johdollaan. Kölikin kun on miltei pohjamudassa kiinni, ei vene voi kauhean syvälle kadota. Parin päivän päästä vene alkaakin jo olla tarpeeksi tiivis ja valmis ajettavaksi mastonosturiin ja tolppapaikalle. Mutta harvemmin sitä samantien vielä merille pääsee. Kaikenlaista varustelua on edessä ja usein muutakin elämää.

Tällä kertaa vene sai olla joessa keräämässä limaa kylkiinsä tasan kaksi viikkoa, kunnes lähdin kesäkuun alussa matkaan. Matka Salosta etelään on aina vähän sellaista loputtomissa kaislikkoränneissä ajelua, josta ei kauheasti kuvia tule otettua. Särkisalon jälkeen maisema kuitenkin vaihtuu melko nopeasti Hangonselän avoimeksi mereksi. Ikävä kyllä saaria, etenkin suojaisan sataman tarjoavia mökittömiä sellaisia, on siellä harvassa.

Harvinainen autio poukama löytyi, mutta mitäs tuolla perällä pilkottaa. Vai niin.

Läheltä löytyi onneksi toinenkin suojaisa kolo.

Ajelin hissukseen juuri ja juuri veneen mentävästä aukosta sisään lupaavalta näyttäneeseen laguuniin. Mutta sinne olikin joku *%#*!$?! pystyttänyt yksityisalue-kyltin. Mitään juridista merkitystähän tällaisilla kylteillä ei ole. Asumaton saari ei yhdellä kyltillä muutu yksityisalueeksi tai pihapiiriksi, josta sinne ankkuroivaa voitaisiin häätää pois. Moraalista merkitystä sillä tietenkin voi olla – harva veneilijä haluaa tieten tahtoen pahoittaa änkyränkään maanomistajan mieltä. On tietenkin ymmärrettävää, että alueella missä vapaat luonnonsatamat ovat harvassa, voivat jotkin saaret joutua melko suuren rasituksen kohteeksi. Roskastukseen tosin taitavat useimmiten syyllistyä päiväretkeilevät mökkiläiset ja kalaporukat kuin matkaveneilijät. Maanomistajan toivetta jättää saari rauhaan voisi tosin ilmaista hienovaraisemmin ja ystävällisemmin kuin yksityisalue-pelleilyllä. Eräs hieman kiero mutta suosittu tapa on laiturin rakentaminen autioon saareen. Se pitää jo 95% vierailijoista loitolla. Voisiko muita vaihtoehtoja olla? Tyyliin ”tervetuloa, muistathan käyttäytyä”?

Täällä maisemassa on jo kunnollisia saariston piirteitä. Etelään avoin selkä pitää siitä huolen.  

Pesimäaikaan kannattaa saarissa liikkua varovasti. Olisihan se ikävä tuhria kenkänsä munavelliin...

Liekö tässä kuitenkin munarosvon eikä veneilijän uhri?

Tällä matkalla välietappina oli Taalintehdas. Pohjoistuuli alkoi aamupäivällä voimistua sen verran, että Bruksfjärdenin läpi puskeminen perämoottorilla alkoi olla kovin puuduttavaa. Lopulta sain kuitenkin köydet kiinni ja hyppäsin Lisa Robertsin auton kyytiin. Ohjelmassa oli kemiöläisten taiteilijoiden tapaamisia ja paikkojen katselua – yhteistyömahdollisuuksien kartoitusta residenssinäkökulmasta siis. Mukava kierros. Villa Landeenkin ehdittiin lounaalle.

Björkbodassa. Kartanon pramea makasiini valeikkunoineen. Vanhalla ruukilla menee kuitenkin kurjasti: 130-vuotias lukkotehdas, jonka varaan kylä on rakentunut, lopetetaan.

Kaikenlaista tilaahan täällä riittäisi. Puoli-ilmaisista asunnoista puhumattakaan. Tarvitaan vain toimintaa.

Tjudassa toimintaa on. Tjuda Pedagogissa pyörii useamman taiteilijan työhuoneyhteisö.  

Ainoana huoltoaseman rannassa. Lähtö oli helppo kun tarvitsi vain irrottaa köydet ja tuuli hoiti loput.

Huiniessani pitkin poikin Kemiötä pohjoistuuli oli navakoitunut entisestään ja puhkui jo lähemmäs kahdentoista sekuntimetrin voimalla. Seuraavaksi päiväksi luvattiin jo viittätoista metriä ja suoraan vastaista, joten näytti siltä, että viettäisin paikallani pari yötä. Taalintehtaalle minua ei kuitenkaan huvittanut jäädä, joten ajelin saarten suojassa Jungfrusundiin. Siellä olen yleensä yöpynyt saarien puolella, mutta tällä kertaa löysin suojaisan kolon Krogarruddenin rannasta. Keskikesällähän noilla seuduin on vilskettä kuin viikinkiaikaan, mutta nyt sain olla aivan rauhassa.

Purunpään Krogaruddenissa.

Venekuntien kaiverruksia löytyisi kallioista varmasti kymmeniä, jos jaksaisi etsiä.

Hiekkarannan tapainen löytyy näemmä täältäkin. Tosin jos se nyt jo näytti tältä, se tuskin heinäkuussa on houkuttelevampi. Olisiko jollakulla ystävällisellä veneilijällä lainata haravaa?

Iltakävelylle kallioille.

Katseen sekä jalkojen polkuja.

Selvä reitti edessä.

Glasbergetillä iltatuulta tarkkailemassa.

Ötökät eivät tuulesta piitanneet.

Purunpäätä halkova mökkitie aiheutti ahdistusta mutta helpotti kulkua.  

Purunpään maasto sopii mainiosti pitkille kävelyille. Kalliot kohoavat loivasti kumpuillen korkeuksiin ja avaraan metsään avautuu katseen ja jalkojen kuljettavia polkuja. Purunpään läpi kulkee myös tie, joka on suljettu puomilla pohjoispäästään, joten autoilevia kaljaporukoita tänne tuskin eksyy. Kieltämättä tietoisuus tieyhteyden olemassaolosta kuitenkin hiukan latisti retkitunnelmaani, mutta yritin silti ottaa kaiken irti ylimääräisestä lomapäivästä nauttien pitkistä kävelyistä jylhänpuoleisissa maisemissa.

Tällainen korkea avaruus ei ehkä ole se, mitä varsinaisesti saaristosta haen, mutta kyllähän siitäkin nauttii. Raikas kevättuuli puhalsi hapen keuhkojen läpi varpaanpäihin saakka.

Seurasin mökkitietä maantien risteykseen saakka. Saaristo tuntui jäävän taakse ja edessä oli avohakkuiden ja yhteisroskisten koristama varsinaissuomalainen kesämökkimaaseutu. Alkoi tuntua kummalliselta, että vene oli täältä vain yhden kävelylenkin päässä...

Täällä ollaan kuten maaseudulla yleensäkin eli metsästetään ja muutenkin "hoidetaan" luontoa.

Trofeet oli nätisti asetettu esille ulkoilijoiden iloksi.

Puomista on nelisen kilometriä rantaan. Mitähän aluetta tässä siis tarkoitetaan? Kunhan ei minun ”aamutoimi”-aluettani!  

Palattuani veneelle lupasi ilta jo lempeämpää säätä huomiseksi.

Seuraavana aamuna tuuli olikin sopivasti rauhoittunut. Kahdeksassa sekuntimetrissä Gjusanilla kryssii mielellään kun vauhtia jo hiukan piisaa eikä aallokko vielä hidasta. Iltapäivällä tuuli kääntyi sopivasti länteen, joten loppumatka selvisi yhdellä halssilla. Gjusan jäikin sitten poijuun odottamaan kesäretkiä ja minä palasin elokuvatehosteiden pariin.

Matkaan suntin läpi pohjoiseen. Muinoin tästä kulkivat isommatkin alukset, nyt ei yli puolentoista metrin syväyksellä kannata yrittää.