Syvemmälle

Maaperä ei saaristossa suinkaan ole koskematon. Etenkin armeija on kunnostautunut sen penetroimisessa. Näitä maanalaisia tiloja on joskus tullut vastaan ja olen hieman häveliäästi niitä sivunnut täällä blogissakin. Kerrotaanpa nyt pari vanhaa tarinaa tarkemmin.

Käärmeenä kiven sisään

Utön fladan toisella puolen sijaitsee Ormskär, joka vuoteen 2005 asti oli suljettua sotilasaluetta. Ormskärissä sijaitsee liuta vielä nykyäänkin paikallaan olevia tykkejä, tulenjohtotorni sekä luolastoja. Vanhat varusmieslegendat kertovat jopa salaisesta tunnelista, joka johtaisi Utön puolelta Ormskärin linnoitteisiin...

Harmaita muotoja Ormskärissä.

Seuraavana kesänä, 2006, Ormskär oli siis periaatteessa yleisölle auki. Muistaakseni maanalaiset tilat olivat vielä armeijan hallussa parisen vuotta, kunnes nekin siirtyivät Metsähallituksen haltuun. Mutta pakkohan tätä saarta oli heti käydä tutkimaan, jollapartion voimin. Tykkiasemia ja muita rakennelmia aikamme mittailtuamme alkoivat maanalaiset salaisuudet houkutella.

Tie alas

Elokuvissa tie tukikohtaan kuin tukikohtaan käy aina tuuletuskanavien kautta. Suomen sotalaitos ei ilmeisesti ole näitä elokuvia nähnyt, sillä ei kestänyt hetkeäkään, kun bongasimme kutsuvan avoimena retkottavan tuuletuskanavan luukun. Heinäkuinen paahtava helle vaihtui maanalaisen kiven viileyteen. Löytäisimmekö pian itsemme Utön puolelta?

Hyvästit helteelle ja päivänvalolle.

Kymmenisen metriä maan alla jalat tapasivat betonilattian. Ainoa valonkajo tuli ylhäältä kuilusta; retkikuntamme oli varustautunut huonosti, eikä mukanamme ollut muita valonlähteitä kuin kameran salamavalo. Kuvia sokkona laukoen lähdimme etenemään raskaiden rautaluukkujen ja betoniputkien läpi.

Salamavalon opastamana eteenpäin...

Viimeisestä luukusta kömmittyämme löysimme valokatkaisimen ja suuremman oven. Valoisaa, lämmintä ja kuivaa! Olimme kuin missä tahansa kellarin teknisessä tilassa. Astuisiko sisään pian talonmies – vai sotilasparka, joka joutuisi paniikkiin? Onneksi tulimme lännen suunnalta eikä idästä.

Pöydällä lojui myös armeijan salainen ase: Sirkku-palasokeri! Niitä tarpeeksi Saludon joukkoon, niin jaksaa koko yön luimistella itään päin!

Pöydällä puolustussuunnitelma ja pervitiinit.

Seuraavassa huoneessa odotti käynnistystään suuri dieselgeneraattori. Tässä vaiheessa tajusimme harmiksemme, ettei pidemmälle kompleksiin ollut pääsyä. Ovi oli teljetty toiselta puolelta. Avoimet luukut ilmaiseva valotaulu tarjosi kuitenkin käyttökelpoisen kartan.

Oven takana olisi odottanut suuri miehistö- ja varastotila, sekä pitkä käytävä – joka kuitenkin johti ulos ovelle kallion kylkeen, eikä Utön suuntaan, minkä lohdullisena panin merkille. Olisihan massiivisten maanalaisten teiden kaivuu ulkosaariston pikku linnakkeelle aika outoa niin taktisista kuin taloudellisista näkökulmista. Näissäkin oli jo tarpeeksi ihmettelemistä.

Tämänkin kokoinen luolasto tarvitsee jo melkoiset ilmanvaihtolaitteet, ainakin jos se on tarkoitus sulloa täyteen hikisiä varusmiehiä.

Kesällä 2007 huomasin hämmästyneenä, että samainen tuuletusluukku retkotti edelleen auki, vuoden jälkeen. Uusimme kutsumattoman vierailukäyntimme, mutta tälläkään kertaa emme päässeet sen pidemmälle. Muutoksia maan alla oli kuitenkin tapahtunut; generaattori oli kuljetettu pois. Kenties se edelleen odottaa käyttöään jossain Gyltön varastoissa.

Helle oli taas tervetullutta. Kuunari Helenakin sattui saapumaan fladalle.

Sittemmin Metsähallitus on ottanut maanalaiset tilat haltuunsa ja tietojeni mukaan ne ovat edelleen ylläpidettyjä ja tarvittaessa vuokrattavissa – jos on valmis maksamaan viisinumeroisen summan vuosittaista sähkölaskua. Kenties jokin tarkkaan säädeltyjä olosuhteita tarvitseva tutkimus tai varastointi voisi moiseen soveltua, mutta maanalaisia tiloja on varmasti saatavilla helpompienkin yhteyksien päästä...

Yksi saaren luolastoista jäi kuitenkin tutkimatta! Lähteekö tästä se kuuluisa tunneli, kenties Turun linnaan saakka?

 
Sammakkomiesten jäljillä

Parisen vuotta sitten vietin pidemmän ajan Örössä valmistelemassa residenssin käynnistystä. Saaren luonnossa ja rakennuksissa riitti rutkasti tutkittavaa, niistä poimin aikoinaan paloja tänne blogiinkin.

Olin jostain lukenut maininnan saaren eteläkärjessä sijaitsevasta luolastosta ja siihen liittyvästä salamyhkäisestä tapahtumasta. Kun eteläkärjen rakennustyöt olivat käynnissä, sattui eräänä pimeänä yönä vartiomies näkemään liikettä rantakalliolla. Siellä hiipivät mustat räpyläjalkaiset ihmishahmot! Varoituslaukauksia ammuttiin, ja salaperäiset vierailijat katosivat aaltoihin. Dagonin kansaa vai sukellusveneen tuomia vakoilijoita? Totuus ei selvinnyt koskaan.

Örön kuvatuin mänty (koska näköalapaikka ja Bengtskär horisontissa). Mutta mihin vievät männyn juuret?

Sain saarella ollessani vihjeen, että tähän luolastoon voisi jotain kautta päästä tutustumaan. Muistin Hollywood-elokuvien opetukset tukikohtiin tunkeutumisista ja päättelin, että armeija ei niitä ole täälläkään muistanut. Kokeilin siis onneani mahdollisten tuuletuskanavien suhteen. Eipä aikaakaan, kun ryömin kyyryssä kapeaa kanavaa eteenpäin ja päädyin alas vievään portaikkoon.

Johtolankakin oli paikallaan.

Eräs sivukäytävä johti tykkiaseman alle.

Portaikkoa saikin kulkea yhä syvemmälle peräti neljä kerrosta, ennenkuin maanalainen maailma aukesi. Alhaalla odotti hämmentävä kirkkaan purppurainen käytävä, joka henki kosteaa huurua.

Alas ja alas

Täällä on varmasti toiminut jokin Kekkosen ajan herrasmieskerho.

Ravasin nopeasti koko luolaston läpi. Se oli melko suuri; käytävää ja huonetta toisensa perään, mutta kaikki liki tyhjää. Kosteus oli tehnyt tuhojaan. Ruostetta oli joka paikassa, tuuletusritilöitä peitti paksu karvainen homekasvusto, maalit irtosivat riekaleina. Siksi olikin outoa todeta sähköjen yhä toimivan – ja erään oven avattuani lämmin humahdus kävi ylitseni: Kyse oli jonkunlaisesta lvi-huoneesta, jossa edelleen hurisevat pumput ja tuulettimet pitivät lämpötilan reilusti 30 asteessa.

Huoneita, lisää huoneita.

30-asteinen ilmanvaihtohuone.

Näin nämä on rakennettu; sisäseinät irti kalliosta. Auttanee lämmön ja kosteuden hallintaan, niin kauan kuin joku muistaa hallita...

Toinen yllätys löytyi peremmältä: Dieselgeneraattori, täälläkin! Ja avain lukossa valmiina käynnistykseen!

Uskollinen Valmet odottaa käynnistäjäänsä?

Sähkötekniikasta on pidetty huolta.

Avaimesta päälle?

Tosiaan, osa tekniikasta on kuin suoraan kaupan hyllyltä.

Mekaaninen puoli on sen sijaan jo melkoisesti elämää nähnyttä.

Leima kertoo kiinnostuksen lopahtamisesta.

Miehistötilat voisivat hyötyä tuuletuksesta.

Kompleksin perällä pitkä portaikko kohosi kohti maanpintaa. Tämä oli siis varsinainen sisäänkäynti. Ulos oli kuitenkin palattava takaisin vanhaa reittiä; pilkkopimeässä, taskulampun valossa, veden tippumista kuunnellen. Vai olivatko ne noiden räpyläjalkaisten olentojen askelmia?

Pääsisäänkäynti ja portaikko.

Sivuhaarasta voisi lapsi päästä ulos. Sortunut kivipenkka pitää oven visusti raollaan. Jouduin kääntymään takaisin.

Tapaukseen liittyy sellainen hauska tarinantynkä, että seuraavana päivinä mainitsin luolaston löydöksistä Metsähallituksen edustajille, jotka olivat kummissaan. He olivat nimittäin juuri harkitsemassa varavoimageneraattorin tilaamista saarelle, kun kerroin sellaisen jo löytyvän luolasta. Jotenkin se oli onnistunut jäämään kaikkien inventointien ulkopuolelle. Menimmekin sitten uudelleen luolaan sitä katsomaan – tällä kertaa oikein avaimien, elikkä huoltomiesten kulmahiomakoneen kanssa – ja kävipä mottia sittemmin joku mekaanikkokin tutkimassa.

Virallisesti sisään.

Kalua generaattorista ei kuitenkaan lopulta saanut, joten varavoima ratkaistiin muulla tavalla. Olisipa ollut jo liian jännä kertomus! Arvoitukseksi kuitenkin jäi, mistä koko luolasto sai sähköä ja kuka sen maksaa – maanalaisen tilan osittainen pitäminen 30 asteessa ei taida olla ihan ilmaista. Mitähän muuta saarelta vielä löytyy?

Kiinnostuneille mainittakoon, että ainakin viime kesänä luolastoon järjestettiin pari yleisökäyntiä saarikierrosten yhteydessä. Kannattaa käydä tutustumassa, kontrasti heinäkuiseen paarmojen piinaamaan hellepäivään on varmasti palkitseva.