Kalastustukikohtien nykytilaa

Saariston pääasiallinen elinkeino oli sodanjälkeisiin vuosikymmeniin saakka kalastus. Kadonnutta kalastuskulttuuria voitaneen sitäkin tarkastella (esi)teollisena tuotantojärjestelmänä. Kalastusta varten oli saaristoon rakennettu laaja infrastruktuuri; ulkoluodoilla sijaitsivat tukikohdat kalamajoineen, joissa vakituisesti sisemmällä saaristossa asuvat saaristolaiset elivät parikin kuukautta parhaaseen silakankalastusaikaan. Ulkoluodoilta suolattu saalis kulki talonpoikaispurjehduksen virtana mantereen ruokapöytiin.

Kadonneeksi elinkeinoksi saariston kalastuskulttuuri on varsin hyvin dokumentoitu. 50-80-luvuilla kerätty laaja haastatteluaineisto, saariston paikallismuseot, perinteisten talonpoikaisveneiden harrastus ja kalastustukikohtien kunnostus ovat kaikki osaltaan ylläpitäneet yleistä tietämystä ja kiinnostusta aiheeseen.

Varsinaisesta konkreettisesta infrastruktuurista, itse kalastustukikohdista – joihon veneilijä voisi saaristossa liikkuessaan törmätä – on kuitenkin vain rippeet jäljellä. Eräs aiheen klassikko on Mauri ja Irja Hirvosen Tuulten armoilla, jossa kirjoittajat kartoittavat järjestelmällisesti saariston kalastustukikohtia ja niiden jäänteitä. Suuri osa kirjassakin esitellyistä paikoista on kuitenkin 20-30 vuodessa lähes tyystin kadonnut. Monelta osalta kirjaa voikin pitää nostalgiamatkana siihen oman lapsuuteni saaristoon, jolloin pystyssä törröttävät kalamajojen rauniot vielä kertoivat menneestä elämänmuodosta.

Vanhoista kalastustukikohdista näkyvimpiä ovat ennallistetut, yhdistysten ja muiden vapaaehtoisten toimesta ylläpidetyt paikat. Näitä ovat esimerkiksi Sältingskär Maarianhaminan eteläpuolella, Lantoörarna Brändön saaristossa tai Jurmon Sandvik harun, joissa kaikissa on useampia kunnostettuja kalamajoja. Toki kunnostukset ovat välillä krouvin käytännöllisiä enemmän kuin historiallisesti autenttisia restaurointeja. Osa saarten rakennuksista ja rakennelmista on myös kadonnut eivätkä mataloituneet satamat ja rehevöitynyt ympäristö enää vastaa sitä, miltä paikoilla on aikoinaan näyttänyt.

Sältingskär. Saarella on edelleen kulkukelpoinen, joskin ahdas satamalahti.

Kalamajat ovat pieteetillä kunnostettuja.

Ehkä jo liiankin idyllistä?

Retken yöpymispaikkana toki tunnelmallisia.

Sijainti Maarianhaminan läheisyydessä tarkoittaa kuitenkin suurta vierailijoiden määrää. Tälläkin kertaa saarella oli peräti neljä moottoriveneellistä auringonpalvojia päiväretkellä. Omaan makuuni Sältingskär tuntui jo liian kansoitetulta ja siloitellulta "teemapuistolta".

Yksittäisiäkin vanhoja kalamajoja voi edelleen tavata ulkoluodoilta. Näistä monet toimivat avoimina autiotupina ja tarjoavat mukavan rauhallisen majapaikan esimerkiksi melojille. Usein nämä ovat olleet myös jossain paikallisten käytössä, mikä toisaalta on pitänyt ne pystyssä, mutta toisaalta on joskus johtanut turhan ahkeraan ”modernisaatioon” takavuosina.

Silokallioilla lepäävät kivet kertovat vanhasta kalastustukikohdasta. Kiviä on käytetty tukena verkkojen kuivatuksessa.

Yksinäinen, kunnossa pidetty kalamaja.

Ikävä kyllä käytännölliset kunnostukset ovat usein tuottaneet homeelta tuoksahtavia lastulevykoppeja.

Lastulevyistä huolimatta kalamajan perusjärjestys on ennallaan: Pari punkkaa tai kerrossänkyä, nurkassa avopiisi ruuan kypsentämiseen ja lämmitykseen, kylmä eteinen jossa polttopuuta ja kalastustarvikkeita.

Monet vanhoista kalastussaarista ovat jääneet yksityiskäyttöön. Vanha rakennuskanta on monesti jo tyystin hävinnyt, mutta tavallista on uudempien, 70-80-luvuilla pystytettyjen ”kalamajojen” sijainti vanhoilla rakennuspaikoilla. Nämä tuntuvat usein olevan vajaakäytössä tai täysin käyttämättä – korkeintaan niissä piipahdetaan kerran vuodessa jollain syksyisellä linnustusreissulla. Nuoremmille sukupolville nämä ovat kenties liian kaukana ja liian hankalia ollakseen koskaan käyttökelpoisia kesäpaikkoja.

70-luvun maja vanhassa kalastustukikohdassa.

Osa näistä toimii jonkinasteisina kesäpaikkoina, mutta monet ovat käytännössä täysin käyttämättä.

Kallionkolosta löytyvät sumpun jäänteet kertovat paikan historiasta.

Raunioituneita kalastustukikohtia puolestaan ei nykyään juuri löydy – viimeisetkin hirret ja laudat alkavat olla mullaksi muuttuneet. Useimmiten vain nurkkakivet, kasa murentunutta tiiltä ja satunnainen rautaromun pala kertovat rakennusten sijainnista.

Jo viime vuosikymmenellä useimmista kalamajoista oli korkeintaan tämän verran jäljellä.

Perustuksien ja tulisijan jäänteitä.

Viime kesän reissulla olinkin ratkiriemuissani, kun erästä kunnostettua majaa tutkiessani tein vastarannalta löydön: Aidon ja alkuperäiskuntoisen kalamajan raunion! Maassa lojuvista muovikanistereista voisi tosin päätellä, että maja on ollut jonkinlaisessa käytössä vielä muutama vuosikymmen sitten.