Syväyksestä

Iltakävelyllä Utön kylälaiturilla katselen vastarannalle. Sieltä alkaa ehkä hienoin Saaristomeren sokkeloista. Sinne olisi taas kiva päästä, mutta minulla ei ole kajakkia mukana.

Sokkeloissa seikkaillessa syväys on oleellista. Mitä vähemmän sitä veneessä on, sen parempi. Pienellä syväyksellä pääsee syvemmälle maisemaan.

Iltaretkellä maisemassa.

Maisemakuvastoa ja sen tuottamaa luontosuhdetta pohtiessa ei voi sivuuttaa ylevän käsitteitä. Maisemakuvauksen perinteessähän elävät hyvin vahvana "ylevän" ja "komean" maiseman ihanteet. Tyypillisimmillään tämä tarkoittaa kipuamista jonnekin mahdollisimman korkean kallion päälle. Mukaan kun saadaan vielä vähän pilvien, valon ja varjon dynamiikkaa, niin se on siinä. Tällaisen kuvan tehovoima ja jännite syntyy romantiikan periaatteiden mukaisesti maiseman (ja luonnon) suuruuden ymmärtämisestä.

"Komeaa" maisemaa Norjan Lapissa.

Kuitenkin jos tällaista kuvastoa lähestytään vaikkapa katseen teorian kautta, nousee kysymykseksi katseen hallitsevuus. Miten hallinta ja valta on läsnä ylevässä, etenkin jos ylevyys flirttailee herooisuuden kanssa? Ylevän kokemukseen kuuluu tietty vaaran tunne; toisaalta se voi muodostua kuvassa esiintyvistä vaistomaisista asioista kuten korkeuseroista, mutta voisiko sanoa sen syntyvän myös hallitsevan katseen perusominaisuuksista: Toiseuttamisesta ja valloittamisesta. Voisiko asiaa tarkastella (maskuliinisen) katseen valtapelinä suhteessa luontoon? Liekö drone-kuvaus tämän äärimmäinen ilmentymä, puhtaan hengen katse ylitse maan? Luonnollehan jää tässä projisoidun toiseuden, objektin rooli.

Toki saaristossakin on avaruutta, jylhyyttäkin. Mutta onko se maiseman hallitseva piire?

Synkkää karuuttakin löytyy, mutta mittakaava on kuitenkin aika pientä. Synkistely voi johtaa teennäisyyteen.

Jos saaristossa purjehtii suoraa viivaa väyliä pitkin ja vierassatamassa kiipeää korkeimmalle kalliolle ihailemaan maisemia ennen grillipaikalle siirtymistä, saa varmasti elämyksiä, raikasta ilmaa ja niin päin pois, mutta mielestäni missaa jotakin olennaista. Kenties jossain Lofooteilla tämä saattaisi olla käypä tapa hahmottaa jylhän maiseman erityispiirteet, mutta kotimainen saaristo on luonteeltaan kovin erilaista.

Saariston tyypillinen mittakaava on pieni, koukeroinen ja rikkonainen. Se on esteettisesti monimuotoista, dynamiikaltaan vaihtelevaa. Ulapoiden ja sileiden rantakallioiden vastapainona ovat pienet lahdelmat, kitukasvuisten puiden sykeröiset sokkelot ja rehevät, suojaisat kluuvit. Ylevän sijaan siihen voisi paremmin soveltaa pittoreskin käsitettä. Tällaisesta maisemasta hallitseva katse ei saa otetta. Katseen pitää sulautua, sopeutua ja antaa johdatella itseään.

Maisema johdattaa leikkipaikkaan asumattomalla saarella.

Pyykkipäivä pittoreskissa.

Seuraavat ja sitä seuraavat poukamat.

Haptinen maisema? Polku kutsuu myös talvella.

Maisema ja katse ovat poliittisia. Hallitsevan katseen tuottama maisema edustaa lännensankarin vapautta, herooista valloittamista. Luontoa vastaan mitellään ja parhaimmillaankin siitä tulee toiseus, jota ihminen raamatullisena puutarhurina suojelee. Ihminen on vaarojen ja voimien edessä, mutta lopulta turvassa. Turvan tunne edellyttää laitureita, portaita, näköalatasanteita ja -torneja, opaskylttejä, viittoja ja majoituspalveluita. Maisema valjastetaan kehyksiin. Kehysten ulkopuolella sitä voidaan surutta pilkkoa teollisuuden tarpeisiin.

Puhumme sujuvasti metsän- ja riistanhoidosta – voisiko kaivosteollisuudellekin keksiä paremman nimen, vaikka maaperänhoito?

Teollisuuden hoitamassa maisemassa on toki oma viehätyksensä.

Osallistuvan katseen on vaikea ohittaa ihmisen aikaansaannoksia. Suojaisenkin kluuvin perällä lojuvat polypropeeniköyden riekaleet ja haalistuneen makkarapaketin jämät. Puhumattakaan pinaattikeitoksi muuttuneesta vedestä. Niitä ei voi kehystää eikä selittää pois.

Katse seuraa maisemaan.

Sisäänsä sulkeva maisema.

Minimalistista, karuakin, muttei jylhää.

Ihminen on läsnä, ei katsojana vaan osallisena.