Hatusta ja lokikirjasta: Kauden alkua

Olen pitänyt jokseenkin pitkän lepotauon kaikenlaisessa kirjoittamisessa, mutta nyt kun katsoo syyssateiden valuvan pitkin ikkunanpieliä, on hyvä hetki kerrata kuluneen vuoden tapahtumia. Nekin alkoivat märissä tunnelmissa. Uurastin pitkin kevättä veneen kimpussa. Veteen päästiin jo hyvissä ajoin toukokuussa, mutta hommat jatkuivat satamassa, milloin sää salli; kesän alku oli tänä vuonna kovin sateinen.
 

Pukspröötiä sovittamassa

Kauden ensimmäinen juju oli uusi keulapuomi. Sitä olin pitkään haikaillut, sillä Gjusanissa on sellainen vanhojen kuvien perusteella joskus ollut. Purjepinta-alan lisäyskin olisi tervetullutta. Vanhaa puomia, sen paremmin kuin sen piirustuksiakaan ei kuitenkaan ollut enää olemassa, joten juttu piti improvisoida.

Sopivan puun olin kaatanut jo edellistä kesää varten, mutta se oli jäänyt navetan ylisille odottelemaan. Harmikseni joku kesähelle oli siihen tuottanut pari isoa halkeamaa. Suoruudenkin kanssa oli vähän niin ja näin, mutta parempaakaan ei nyt ollut tarjolla. Ahkeralla sähköhöylän vingutuksella ja pigmenttejä kyllästeen sekä lakan sekaan suhraamalla sain siitä lopulta suorahkon sekä kenties kivasti hieman elämää nähneen näköisen.

Rikauksen detaljeissa olikin sitten miettimistä. Alkuperäisen puomin kiinnikkeistä ei ollut jäljellä kuin pari ruuvinreikää. Puomin tuli olla irroitettavissa ja sisään vedettävissä. Tarvittiin siis kannelle puominjalka sekä steeviin tuo pyöreä rauta (gammon ironiksi kutsuvat) jonka läpi puomi kulkee. Päätin kokeilla hitsaamista, olihan minulla siitä tuoretta kokemusta muutaman harjateräksen heftailun verran, ja ylä-asteellahan sitä jo harjoiteltiin. Materiaali olisi tavallista terästä, rosteriahan ei tähän veneeseen imagosyistä tule kuin tiskipöytään.

Autotallin nurkasta löytyi sopivia raudanpaloja, joten tuumasta toimeen. Pari päivää ihmeteltyäni miksei hitsi tartu, totesin niiden olevan vuosien saatossa likaantunutta alumiinia eikä suinkaan rautaa! Romuliikkeen kautta koukattuani alkoi sitten hitsauskin sujua paremmin ja kiinnikkeet syntyivät. Kuumagalvanoinnin sijaan päätin kokeilla pohjakäsittelyksi Zingaa, mitä minulla oli purkinpohjallinen jäljellä. Se saattoi olla virhe, sillä se tuntui kesän mittaan kolhiintuvan melko helposti irti, toisin kuin edellisenä keväänä zingaamani pinnat – saattaa olla, ettei aine tykännyt ylivuotisesta säilytyksestä.

Monta muutakin seikkaa jäi vielä täksi kesäksi protoilun asteelle, mutta eipä lopullista klyyvaripurjettakaan ole vielä teetetty. Kokonaisuutena puomin teko oli kuitenkin vaivan arvoista. Toisesta keulapurjeesta sai etenkin kevyellä tuulella mukavasti lisävauhtia, ja oli tuota puomiakin hienoa, joskaan ei aina käytännöllistä, jöpöttää pystyssä satamiin saapuessa.

Pentteri kesäreissun loppupuolella jo hyvin sisäänajettuna.

Toinen keväinen työmaa oli uusi pentteri, joka osoittautui varsin käytännölliseksi. Syytä onkin, koska siihen käyttämääni puutavaraa kuljettaessa onnistuin rikkomaan autosta tuulilasin ("mahtuu mahtuu, peräluukku kiinni nyt voimalla"). Tulivat siis varsin kalliiksi nuo muutamat levynpalat.

Keittiötilana sitlooda osoittautui huomattavasti ruffin nurkkaa käytännöllisemmäksi. Tiskiallasta sen paremmin kuin juoksevaa vettä ei veneessä aikaisemmin ollutkaan. Ovathan ne vähän turhan moderneja ratkaisuja, mutta tarvittaessa (kuten aina liikkeellä ollessa) koko höskän saa työnnettyä täkin alle piiloon. Tiskialtaan viemäri tuottaa tosin päänvaivaa. Letku on liian jäykkää ja pentteriä siirreltäessä kiertelee itseään pikkuhiljaa irti kahdesta letkunkiristimestä huolimatta. Löysempi letku taas saattaisi painua littuun. Ensi kesäksi pitää löytää joku kompromissi.

Ensimmäinen yö sujui syntymäpäiväjuhlissa Petun saaressa. Tässä vielä kaikki kohdallaan...

Kelluttuaan liki kuukauden Salonjoen kuravellissä vietti Gjusan vihdoin vapaata merielämää. Toisena purjehduspäivänä oli tavoite koukata Kemiön eteläpuolitse ja palata seuraavana päivänä Airistolle kohti suvun kesämökin laituria. Olin saanut mukaan yhden lainafokan testattavaksi keulapuomin kanssa ja nyt tuntui hetki oikealta kokeilulle. Ähellettyäni purjeen staagiin ja saatuani puomin ulos, totesin että purje olisi kannattanut mitata ennen merelle lähtöä. Se oli nimittäin puolisen metriä liian pitkä. Ja vieläpä verenpunainen väriltään – vaikka tykkäänkin ilmaista poliittista kantaani, ei siihen ihan kokonaista purjetta tarvita.

Pakko on kuitenkin puomia päästä kokeilemaan, tuumin. Mitenkäs tuo keulimmaisin staagi, joka kulkee puomin päästä toppitankoon? Siihenhän tuo purje ainakin mahtuisi. Purjelaivoissahan kyseiseen väliin pingotetaan joku ajopurje tai liivari vai mikä se nyt onkaan. Tuumasta toimeen siis. Ihmeekseni purje istui varsin kohtuullisesti ja vauhtikin lisääntyi. Näin viiletettiin mukavaa kyytiä Peimarin selän yli.

Sitten yhtäkkiä. Raks, kuului jostain ylhäältä. Vilkaisu mastoon; toppitanko oli vääntynyt kaarelle. Ennen kuin ehdin reagoida, pam! Tanko katkesi ja koko hökötys purjeineen lillui meressä. Jotenkin olin onnistunut unohtamaan, ettei toppitangossa ollut mitään tukea eteenpäin kohdistuvaa vetoa vastaan. Toppipurjekin olisi tuota tukea tarjonnut.

Onnekseni olin liki keskellä selkää. Siispä purjeet alas ja keräämään ylpeyden pirstaleita. Kiskottuani meressä lojuvat romut ylös ajoin moottorilla läheisen mökkisaaren poijuun tekemään jatkoselvitystä. Mitään ei onneksi ollut mennyt rikki tai hävinnyt, itse tankoa lukuunottamatta. Senkin pala oli nyt tallella kajuutan turkilla.

Palatako Saloon? Siitä kyllä kärsisi keltanokkaisen venekerholaisen maine! Parempi jatkaa Turun suuntaan, toivoa ettei kukaan näe, ja korjata masto siellä.

Tätä päätöstä tuki sekin, että myös moottori oli alkanut temppuilla ja kävi välillä vain yhdellä pytyllä. Kemiön ränniä ei sillä välttämättä pääsisi takaisin, mutta Airistolla olisi edes tilaa purjehtia. Moottoriongelmien syyksi paljastui myöhemmin viallinen puola.

Jungfrusundissa huumorintaju koetuksella.

Sakenevan sumun (mikä sinällään helpotti, koska kukaan ei nähnyt) ja sateen keskellä köpöttelin pätkivällä moottorilla Jungfrusundiin, missä kiukuissani kapusin mastoon ottamaan toppitangon nysän alas. Tanko alkoi nyt näyttää siltä, että sen saisi kenties liimattua kasaan lisäämällä väliin uutta puuta. Se voisi olla helpompaa kuin koittaa löytää sopivan paksua, suoraa ja hitaasti kuivatettua kuusta ja muotoilla siitä kokonaan uusi tanko – pitkä lomareissuhan olisi edessä jo kahden viikon kuluttua!

Seuraavan päivän jälkeen oli tämä onnettomuuksien varjostama ensimatka ohitse. Toppitangon palaset kulkivat autossa kotiimme, jossa sitten askartelin ne jälleen kasaan epoksilla ja pitkillä viisteillä. Liekö se sitten kestävä? Eipä alkuperäisessäkään ollut kehumista, sen verran oksaista puuta se oli, ja oksien kohdaltahan se oli haljennutkin. Aika näyttää.

Näin sai Gjusan toppitankonsa takaisin. Kuvassa esillä myös kolmas uutuus – ompelin uuden vetoketjuilla varustetun puomiteltan. Näyttää hyvältä ainakin näin kauempaa katsottuna.

Tähän tällä kaikella tietysti tähdättiin. Mutta olisiko luvassa silkkaa auvoa vai lisää haavereita?