Vaikka kokoomusnuorten tuoreimman ulostulon ympärillä vellonut hässäkkä onkin median ansiosta muuttunut turhanpäiväiseksi henkilödraamaksi, on asiassa eräs henkilöön menevä puoli, josta en malta olla rakentamatta aasinsiltaa pieneen pohdiskeluun. On nimittäin omalla tavallaan ikonista, että Reaganin ja Thatcherin vapauskäsityksellä asemaansa ratsastanut puheenjohtaja sattuu tulemaan juuri Pohjanmaalta. Uusliberalististen, tai libertarististen, aatteiden kolahtaminen pohjanmaalaiseen mielenmaisemaan kun on tavallaan ymmärrettävää. Liberalismin perintö ylipäänsä nojaa vahvasti talonpoikaisen vapauden ja uudisraivaajien eetokseen; vanhana talonpoikaisseutuna ja Suomesta Yhdysvaltoihin (sekä Ruotsiin) suuntautuneen muuttoliikkeen kotina on Pohjanmaalla vahvat henkiset yhteydet kumpaankin. Samoin voisi ajatella, että pohjanmaalaisten lapuan- ja herätysliikkeiden perintö tarjoaa yhtymäkohtia amerikkalaisen neokonservatismin ja teekutsuliikkeen mustanpuhuviin sävyihin.
Kotimaiset oikeistovoimat tuntuvat muutenkin lähteneen joukolla etsimään henkisiä juuriaan: Ikävän kaiun saaneiden uusliberalismin tai neokonservatismin sijaan ovat monet nuoret oikeistolaiset viime aikoina ruvenneet määrittelemään itsensä Matti Apusen vanavedessä klassisiksi liberalisteiksi. Sehän kuulostaa ylevältä, ikään kuin paluulta vapauden juurille. Mutta eikö kyse ole puhtaasta retoriikkasta, kun todelliset argumentit ja teot ovat lähempänä äärilaidan libertarismia? Ja mitä klassiseen liberalismiin ylipäänsä tulee, eikö ole älyllistä epärehellisyyttä poimia aatehistoriasta jokin suuntaus ja tuosta noin vain väittää edustavansa sitä nykypäivänä, painaen villaisella kaiken sen kritiikin ja vastareaktiot, mitä kyseinen aate on poikinut. Mitä jos minä julistaisin olevani klassinen marxisti? Miten voisin tehdä niin ottamatta huomioon marxismin myöhempää kritiikkiä, vastaten siihen ja soveltaen tätä kaikkea nykyiseen maailmantilanteeseen?
Kenties "klassinen marxismi" olisi lähtökohtana kuitenkin paremmin ymmärrettävissä – olihan kyseessä ennen kaikkea kehittymässä olevan teollisuusyhteiskunnan, sen tuotanto- ja valtarakenteiden analyysi, ja globaalissa mittakaavassa elämme edelleen tuon 1800-luvulla syntyneen teollisuusyhteiskunnan jälkivaiheissa. Sen sijaan valistuksen ajan liberalismi kasvoi aivan toisenlaisista lähtökohdista; maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa, kasvavan koulutetun porvariston turhautumisena mielivaltaiseen kuningasvaltaan. Liberalismi perusti itsensä uudisraivaajahengelle, jossa jokaiselle halukkaalle olisi tarjolla osansa siirtomaiden ja ennenkaikkea Amerikan loppumattomista luonnonvaroista.
Liberalismin juuret ovat toisaalta myös pidemmällä, aina antiikin Kreikan kaupungeissa, joita vapaat ja varakkaat miehet demokraattisesti hallitsivat (tosin historiallista totuutta tässä lienee lähinnä nimeksi). Tämä ääneenlausumaton elitistinen ihanne pulpahtaa välillä pinnalle liberalismin perinnössä ja on etenkin taloudellista vapautta painottavan libertarismin punainen lanka, joka saa yhä uudet liikemiessukupolvet hyppäämään kelkkaan: Ajatus kuulumisesta randilaiseen eliittiin, lahjakkaiden poikkeusyksilöiden joukkoon, joille valta itseoikeutetusti kuuluu. Sillä mikä muu voisi selittää liberalismin, ja etenkään sellaisen tiukan libertarismin, mistä nykypuheessa usein pohjimmiltaan on kyse, vetovoimaa? Yhteiskuntafilosofiana se nimittäin kompastuu omaan ristiriitaisuuteensa.
Mikä tahansa yhteiskuntafilosofia tai utopia kun on melko hyödytön, jos se keskittyy vain kuvittelemaan jonkinlaista ihannetilannetta, mutta unohtaa tutkia realistisia keinoja ja kehityspolkuja, joilla tuota ihannetta kohti päästäisiin. Liberalismin eri muotojen yhteinen, ääneenlausuttu ihanne on yhteiskunta, jossa ihmiset ovat vapaita sopimaan asioista keskenään ilman valtion tai muun vallan väliintuloa. Tarjottu keino tällaiseen yhteiskuntaan pääsemiseksi on valtiovallan (julkisen sektorin) enemmän tai vähemmän pitkälle viety purkaminen.
Huomiotta jää tällöin kaksi seikkaa: Ensinnäkin, valtiovallan kaikkinainen vastustaminen tuntui varmasti ymmärrettävältä liberalismin syntyaikoina, valtion ollessa useimmiten yhtä autoritäärisen kuningasvallan kanssa, mutta eikö demokraattisessa yhteiskunnassa valtio ole eräs keskeinen media, jonka välityksellä vapaat ihmiset voivat keskenään sopia? Toiseksi, kaikenlaisesta sääntelystä vapaa sopimusoikeus ei oikein voi toteutua nykyisessä todellisuudessa, jossa sopijaosapuolet harvoin ovat keskenään tasavertaisia – kiinalaisella työntekijällä ei juuri ole neuvotteluvaraa suhteessa länsimaisen suuryrityksen johtoportaaseen. Ennen tuon turhan sääntelyn purkamista pitäisi siis yhteiskunta ja maailma saattaa huomattavasti tasa-arvoisempaan tilanteeseen, ja sehän ei onnistu muuten kuin – sääntelyä lisäämällä. Niinpä.
Toisaalta. Voisimmehan kokeilla libertaristista yhteiskuntaa käytännössä. Pitäisi vain lähteä liikkeelle sen ihanteiden mukaisesta lähtökohdasta. Liberalismin isä John Locke kannatti tietoteoriassaan näkemystä mielestä syntyjään tabula rasana, tyhjänä tauluna johon kaikki sisältö syntyy kokemuksen kautta. Hänen yhteiskuntafilosofiansa perustuu implisiittisesti samankaltaiseen ajatukseen; myös yhteiskunnan – nykyään puhuttaisiin yhteiskuntasopimuksesta – tulisi syntyä ikään kuin tyhjään, tasa-arvoiseen tilaan.
Jospa siis lakkauttaisimme kaikki velat ja jakaisimme maailman varallisuuden tasan kaikille asukkaille? Sitten voisivat ihmiset alkaa sopia uusjaosta aivan vapaasti! Jostain syystä en kuitenkaan ole tällaisia ehdotuksia kuullut kenenkään nuorkokoomuslaisen suusta.
Kotimaiset oikeistovoimat tuntuvat muutenkin lähteneen joukolla etsimään henkisiä juuriaan: Ikävän kaiun saaneiden uusliberalismin tai neokonservatismin sijaan ovat monet nuoret oikeistolaiset viime aikoina ruvenneet määrittelemään itsensä Matti Apusen vanavedessä klassisiksi liberalisteiksi. Sehän kuulostaa ylevältä, ikään kuin paluulta vapauden juurille. Mutta eikö kyse ole puhtaasta retoriikkasta, kun todelliset argumentit ja teot ovat lähempänä äärilaidan libertarismia? Ja mitä klassiseen liberalismiin ylipäänsä tulee, eikö ole älyllistä epärehellisyyttä poimia aatehistoriasta jokin suuntaus ja tuosta noin vain väittää edustavansa sitä nykypäivänä, painaen villaisella kaiken sen kritiikin ja vastareaktiot, mitä kyseinen aate on poikinut. Mitä jos minä julistaisin olevani klassinen marxisti? Miten voisin tehdä niin ottamatta huomioon marxismin myöhempää kritiikkiä, vastaten siihen ja soveltaen tätä kaikkea nykyiseen maailmantilanteeseen?
Kenties "klassinen marxismi" olisi lähtökohtana kuitenkin paremmin ymmärrettävissä – olihan kyseessä ennen kaikkea kehittymässä olevan teollisuusyhteiskunnan, sen tuotanto- ja valtarakenteiden analyysi, ja globaalissa mittakaavassa elämme edelleen tuon 1800-luvulla syntyneen teollisuusyhteiskunnan jälkivaiheissa. Sen sijaan valistuksen ajan liberalismi kasvoi aivan toisenlaisista lähtökohdista; maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa, kasvavan koulutetun porvariston turhautumisena mielivaltaiseen kuningasvaltaan. Liberalismi perusti itsensä uudisraivaajahengelle, jossa jokaiselle halukkaalle olisi tarjolla osansa siirtomaiden ja ennenkaikkea Amerikan loppumattomista luonnonvaroista.
Liberalismin juuret ovat toisaalta myös pidemmällä, aina antiikin Kreikan kaupungeissa, joita vapaat ja varakkaat miehet demokraattisesti hallitsivat (tosin historiallista totuutta tässä lienee lähinnä nimeksi). Tämä ääneenlausumaton elitistinen ihanne pulpahtaa välillä pinnalle liberalismin perinnössä ja on etenkin taloudellista vapautta painottavan libertarismin punainen lanka, joka saa yhä uudet liikemiessukupolvet hyppäämään kelkkaan: Ajatus kuulumisesta randilaiseen eliittiin, lahjakkaiden poikkeusyksilöiden joukkoon, joille valta itseoikeutetusti kuuluu. Sillä mikä muu voisi selittää liberalismin, ja etenkään sellaisen tiukan libertarismin, mistä nykypuheessa usein pohjimmiltaan on kyse, vetovoimaa? Yhteiskuntafilosofiana se nimittäin kompastuu omaan ristiriitaisuuteensa.
Mikä tahansa yhteiskuntafilosofia tai utopia kun on melko hyödytön, jos se keskittyy vain kuvittelemaan jonkinlaista ihannetilannetta, mutta unohtaa tutkia realistisia keinoja ja kehityspolkuja, joilla tuota ihannetta kohti päästäisiin. Liberalismin eri muotojen yhteinen, ääneenlausuttu ihanne on yhteiskunta, jossa ihmiset ovat vapaita sopimaan asioista keskenään ilman valtion tai muun vallan väliintuloa. Tarjottu keino tällaiseen yhteiskuntaan pääsemiseksi on valtiovallan (julkisen sektorin) enemmän tai vähemmän pitkälle viety purkaminen.
Huomiotta jää tällöin kaksi seikkaa: Ensinnäkin, valtiovallan kaikkinainen vastustaminen tuntui varmasti ymmärrettävältä liberalismin syntyaikoina, valtion ollessa useimmiten yhtä autoritäärisen kuningasvallan kanssa, mutta eikö demokraattisessa yhteiskunnassa valtio ole eräs keskeinen media, jonka välityksellä vapaat ihmiset voivat keskenään sopia? Toiseksi, kaikenlaisesta sääntelystä vapaa sopimusoikeus ei oikein voi toteutua nykyisessä todellisuudessa, jossa sopijaosapuolet harvoin ovat keskenään tasavertaisia – kiinalaisella työntekijällä ei juuri ole neuvotteluvaraa suhteessa länsimaisen suuryrityksen johtoportaaseen. Ennen tuon turhan sääntelyn purkamista pitäisi siis yhteiskunta ja maailma saattaa huomattavasti tasa-arvoisempaan tilanteeseen, ja sehän ei onnistu muuten kuin – sääntelyä lisäämällä. Niinpä.
Toisaalta. Voisimmehan kokeilla libertaristista yhteiskuntaa käytännössä. Pitäisi vain lähteä liikkeelle sen ihanteiden mukaisesta lähtökohdasta. Liberalismin isä John Locke kannatti tietoteoriassaan näkemystä mielestä syntyjään tabula rasana, tyhjänä tauluna johon kaikki sisältö syntyy kokemuksen kautta. Hänen yhteiskuntafilosofiansa perustuu implisiittisesti samankaltaiseen ajatukseen; myös yhteiskunnan – nykyään puhuttaisiin yhteiskuntasopimuksesta – tulisi syntyä ikään kuin tyhjään, tasa-arvoiseen tilaan.
Jospa siis lakkauttaisimme kaikki velat ja jakaisimme maailman varallisuuden tasan kaikille asukkaille? Sitten voisivat ihmiset alkaa sopia uusjaosta aivan vapaasti! Jostain syystä en kuitenkaan ole tällaisia ehdotuksia kuullut kenenkään nuorkokoomuslaisen suusta.
related posts
huomioita
17. syyskuuta, 2013
1
