Valmistumisesta ja valmiudesta

Nyt kun Levottomuudet-näyttelyn avajaisista on vierähtänyt jo viikon päivät, ehdin taas kirjoittaa blogiakin. Loppuvuosi hupeni minulta uuden animaation tekemiseen:  Seeing Black Cows (Mustien lehmien näkemisestä) pyörii Salon taidemuseossa 16.3. saakka. Teos on siis valmis, ei muuta kuin seuraavan kimppuun?

Aivan niin yksinkertaista ei tämä kuitenkaan ole. Uusi teos on muodoltaan animaatiolyhytelokuva; halusin vaihteeksi tehdä jotain, jonka esittäminen ei olisi niin riippuvaista paikasta ja sopivan tilan rakentamisesta. Niinpä yhtä esitystä tärkeämmäksi nouseekin teoksen levitystyö, tarjoaminen lyhytelokuvafestivaaleille ja mediataidenäytöksiin. Ja se homma on vasta alkamassa ‒ animaatiosta pitää vielä tehdä "lopullinen" levitysversio. Siitä nouseekin esiin kysymys, milloin se on valmis? Pitäisikö jotain vielä parantaa, korjata, muuttaa?

Mitä sitten on teoksen valmius? Tietokoneella tuotetussa kuvassa on aina mahdollista peruuttaa ja tehdä uudestaan; lisätä ja poistaa niin kohtauksia kuin niiden sisältöjäkin. Toisaalta jos ajatellaan vaikka teatteriesitystä tai performanssia, ei sekään koskaan ole yksiselitteisesti "valmis"; se hioutuu ja muuttuu. On siis olemassa jokin sumea valmiuden raja, jonka ylitettyään taiteilija voi unohtaa teoksen aktiivisen kehittelyn ja siirtyä eteenpäin, kenties todeten kuten eräs kollega: Virheet korjataan seuraavassa teoksessa.

Lyhytelokuvamaisessa tuotannossa tämä kiteytyy rajaamisen problematiikkaan: Mitä ideoita ja kohtauksia käyttää ja mitä jättää pois. Oli mielenkiintoista huomata, miten erilainen tämä prosessi oli verrattuna installaatiomaisemman homman tekemiseen. Jos installaatiossa (ainakin omissani) on tavallaan kyse yhdestä kuvasta, johon katsoja voi syventyä ‒ katseella tai ruumiillisestikin ‒  ja löytää erilaisia merkityksiä, on lyhytelokuvassa kenties vastuu enemmän tekijällä, joka joutuu rajaamaan monien kuvien tulvaa ja järjestelemään ne lineaarisesti yhdelle ruudulle.

Tätä animaatiota tehdessä nämä kysymykset olivat varsin konkreettisesti mielessä. Alkuperäinen idea teokseen syntyi liki kolme vuotta sitten ja on selvää, että se on siitä lähtien elänyt paljon pyöriessään muun tekemisen taustalla; muuttunut kaksikanavaisesta videoinstallaatiosta yksikanavaiseksi animaatioksi, poiminut hedelmiä parista keskenkasvuisesta teosideasta ja joutunut rönsyilevien oksien karsinnan kohteeksi. Ehkä palaan siihen myöhemmin ja totean, että tätä tai tuota asiaa voisi kehittää pidemmälle ‒ siinäpä taas siemen johonkin uuteen.

Tällaisen taiteen tekeminen on perin yksinäistä puuhaa. Olikin suuri kontrasti, kun teos sattui saamaan ensiesityksensä museokontekstissa, missä ripustus tarkoittaa ‒ kuntien ja valtion taloudellisesta kuristusotteesta huolimatta ‒ yhä muutakin kuin taiteilijan nukkumista gallerian lattialla. Kyykittyäni kuukausitolkulla yksin pimeässä studiossa oli emotionaalisesti varsin häkellyttävää tupsahtaa ihmisten ilmoille ripustushyörinän keskelle ja saada pyytämättä apua useammalta ihmiseltä. Niinpä jouduin avajaisissa toden teolla hillitsemään itseäni, etten olisi rynnännyt kyyneleet lentäen halaamaan vaimon lisäksi koko museon henkilökuntaa ‒ kiitokset vielä kaikille!

Synkronisiteetti vai kuriositeetti? Tätä kohtausta animoin joulukuussa illalla...

...ja tältä näytti tontillamme aamulla.