Puuveneily on ekoteko!

Ekosumuttaja työssään

Puuveneiden kanssa touhuaminen on siitä mukavaa, että siinä saa ikään kuin kaupan päälle luonnonystävän ja käsityöläisen leiman. Onhan puu, toisin kuin polyesteri, uusiutuva luonnonvara ja jätteenäkin sulautuu takaisin luonnon kiertokulkuun. Puusta ikiaikaisilla menetelmillä haudutettua tervaa kun sutii kylkiin, on sekin vähän eri asia kuin kaikenmaailman epokseilla lutraaminen, jotka bisfenoliyhdisteillään kuohivat miespuoliset käyttäjänsä hitaasti mutta varmasti.

Mutta. Metsässä kasvava puu tai vaikkapa sahattu lautakasa on tyystin eri tavaraa kuin valmis puuvene. Pysyäkseen sanokaamme viittä vuotta pidempään kasassa, puuvene täytyy nimittäin kyllästää, jottei kosteuden raju vaihtelu hajota sitä, ja kyllästyksen lisäksi myrkyttää, sillä kyllästeenä käytetty pellavaöljy on herkkua laholle ja homeelle. Niinpä sekaan lisätään sellaisia mukavia aineita kuten sinkkinaftenaatti ja tolyylifluanidi. Kyllästys – veneestä riippuen tavaraa imeytyy kerralla muutamasta kymmenestä satoihin litroihin – pitää lisäksi uusia muutaman vuoden välein, sillä aineet ja öljyt häipyvät puusta pikkuhiljaa; minnepä muualle kuin vesistöihin. Kyllästyksen jälkeen veneen pohja pitää maalata useammalla kerroksella, ainakin ulkopuolelta mutta usein myös sisältä. Paras, joskin viime vuosina lähinnä tiskin alta myytävä, maali tähän on aito lyijymönjä; heleän oranssinpunainen maali, jonka pigmentti on täyttä lyijyoksidia. Lyijy, joka ei häviä sen paremmin maan kuin merenkään pohjasta sinne varistuaan, saa vielä joka kevät päälleen näkki- ja leväkasvustoa vastaan suunnatun myrkkymaalin – sitä tehokkaamman, mitä enemmän siinä on kuparia.

Lyijymönjän kaapimista. 17-kesäisenä tein tätä kuumailmapuhaltimella ilman kunnollisia suojaimia – jos joskus tuntuu, että olen jäänyt sille tasolle, on selitys tässä.

Vedenpäällisiltä osin veneen pintakäsittelylle onkin sitten useampia vaihtoehtoja. Näitä kaikkia yhdistää se, että niiden hionta- ja skrapausjäte on ongelmajätettä. Tervaa ei ongelmajätteeksi kenties luokitella, mutta kannattaa muistaa, että tervan mukava tuoksu syntyy sen sisältämistä polyaromaattisista hiilivety-yhdisteistä. Jotkut näistä kenties aiheuttavat syöpää vähemmän kuin toiset, mutta terveyttä edistäviksi ei niitä voida kutsua.

Entä sitten purjehtiminen tuulen voimalla? Purjeet kuitenkin tehdään fossiilipohjaisista keinokuiduista, samaa materiaalia ovat myös perinneveneiden vanhannäköiset purjeet – ei kukaan oikeilla puuvillapurjeilla purjehdi paitsi näytösluonteisesti. Ne nimittäin hajoavat luonnossa turhankin rivakkaasti. Dacronpurjeetkaan eivät ole ikuisia; kenellä purjehtijalla ei olisi kellarikomero täynnä käyttökelvottomaksi venyneitä vanhoja purjekertoja?

Miten tämä sitten vertautuu lasikuituveneen omistamiseen? Uuden lasikuituveneen valmistus lienee lähinnä torkeä rikos ympäristöä kohtaan, mutta saattaa olla, että ekologisinta veneilyä olisi jonkun 30-50-vuotiaan muovikipon ylläpito mahdollisimman vähällä työllä, tuhlaamatta turhaan erilaisia vahoja ja myrkkyjä. Jos ei venettä koskaan yrittäisi sen paremmin puunata aivan uuden näköiseksi, muttei myöskään päästäisi aivan rapistumaan, se kenties säilyttäisi käyttöarvonsa sellaiseen hamaan tulevaisuuteen, jossa se voitaisiin polttaa energiajätteenä ottaen hiilidioksidi talteen, syöttää geneettisesti muokatulle bakteerikannalle tai jollain tuntemattomalla menetelmällä muuttaa uudelleen muovin raaka-aineeksi. Sillä välin puuvene olisi rakennettu muutamaan kertaan uudestaan ja myrkkyjä lotrattu tuhansia litroja...

Kaiken voi toki suhteuttaa. Jättämällä väliin yhden mannertenvälisen lennon saa aika monta omantunnontuskista vapaata veneilyvuotta, ellei peräti vuosikymmentä.