Perinnekaatopaikkamme

Ihminen ei siinä suhteessa poikkea muista eläimistä, että se mielellään hautaa jätteensä maahan, tai ainakin kiikuttaa ne pois pesän näköpiiristä. Massiivisin maansiirroin rakennetut kaatopaikka-alueet, saati jätteiden kuljetus maapallon toiselle puolelle leväperäisemmän ympäristöpolitiikan maihin, edustavat tämän vietin logistista huipentumaa. Pienemmässä mittakaavassa samaa on harrastettu aina. Teollisen vallankumouksen myötä jäte tosin alkoi muuttua laadultaan luonnossa hajoamattomaksi, mutta eihän tätä sen kummemmin noteerattu ensimmäiseen sataan vuoteen. Muistona tästä ovat jokaisen suomalaisen maalaistalon takametsästä löytyvät, ikuisesti säilyvät jäteröykkiöt.

Tulevaa muinaismuistoa tontin kulmalla

Omalla tontillamme metsässä sijaiseva suurehko rajakivi on saanut kunnian toimia tällaisena kaatopaikkana, jonka syliin kaikki ylimääräiseksi jäänyt romu on kannettu. Vaikka tämä jäte ei itsestään häviä, se kuitenkin vuosien myötä hiljakseen hautautuu mullan ja sammaleen alle. Niinpä myös riihen takana pehmeillä, satumaisen vihreillä mättäillä kulkiessani kuuluu tuon tuostakin maan alta peltipurkkien narskunta tai lasipullojen helähdys.

Kunnallisen, keskitetyn ja pakollisen jätehuollon myötä tämä perinne alkaa kenties pikkuhiljaa vaipua unholaan, kunnes taas jonain päivänä näitä unohdettuja aarteita saatetaan tutkia samalla innolla kuin nykyään kivikauden ihmisen asuinpaikkoja. Oman metsämme kaatopaikat aionkin kartoittaa ja hoitaa muinaismuistoina, säilyttää ne edustavina esimerkkeinä tuleville sukupolville.

Saaristolaiset eivät tässä suhteessa ole olleet mantereella asuvia serkkujaan kummempia. Roskat on surutta kipattu lähimmän katajapöheikön taakse tai jonkin aution saaren kallionkoloon. Suuremmista romuista on tietenkin kätevimmin päästy eroon heittämällä ne mereen. Omanlaista roskaamistaan edustavat myös joka paikkaan rakennetut mökit hehtaariterasseineen ja valtavine betonilaitureineen – vanhojen saaristolaissukujen erikoisharrastus on mökkien rakentaminen saariin reviiriä merkitsemään, vaikkei niillä varsinaista käyttöä olisikaan (manner-Suomessa vastaavaa hupia on "lampien" patoaminen keskelle talousmetsää ja kelomökkien kyhääminen niiden rannoilla kasvaviin pöpelikköihin).

Linnunpesä autiolla saarella

Polkupyörän pesä autiolla saarella

Julkisessa keskustelussa huviveneilijöitä tunnutaan monesti pitävän jonkinlaisena uhkana saaristoluonnon herkälle tasapainolle. Oma käsitykseni on, että veneilijöiden kuormitus näkyy lähinnä kaupunkien ulkoilualueilla sekä saarissa, jotka sijaitsevat lyhyen perämoottoriajelun päässä lähimmästä tieyhteydestä. On toki oma kysymyksensä, mitä hyvää ekologisesti tarkasteltuna on veneilyharrastuksella ylipäänsä, mutta roskaamisen ja muiden jälkien jättämisen suhteen veneilijät ovat varsin valistuneita. Luonnonsuojelua käytetäänkin usein keppihevosena elinkeinoon liittyvien intressien ajamisessa, kun veneilijöitä halutaan ohjata (kaupallisten) satamien palveluiden äärelle. Tämä näkyy erityisen selvästi Ahvenanmaan puolella, jossa jokamiehenoikeuksiin perustuva luonnonsatamien käyttömahdollisuus pyritään viralliselta taholta ikään kuin vaientamaan kuoliaaksi.

Suomalaisen maaseudun keskeinen myytti – se, että uudenkarhealla Land Cruiserillaan hakkuuaukealta toisella kaahailevalla maanomistajalla olisi jokin erityislaatuinen, läheinen ja kaupunkilaiselle käsittämätön suhde luontoon – elää sitkeänä. Täsmälleen sama pätee saariston asukkaisiin. Saaristolaiselle saaristo on kuitenkin ensisijaisesti elinkeinon lähde, eikä siinä luontoa sen kummemmin olla varjeltu, ellei sitä olla nähty elinkeinon kannalta välttämättömänä. Onneksi niin nykyään usein on – kiitos veneilijöiden ja muiden turistien, joiden houkuttelemisesta on tullut saariston pääelinkeino.

Esteettiseltä kannalta tarkasteltuna turismi tosin yksipuolistaa ympäristöä: Keskiverto turisti nimittäin haluaa saaristokokemuksensa tarjoiltavan puhtaana ja pittoreskina. Siihen eivät puoliksi uponneet hiekkaproomut, mineriittiin ikuistetut kalastajamökit, rantavajojen takana makaavat muovitynnyrien riekaleet, kallioilla kiemurtelevat ruosteiset vaijerikasat tai niityllä lahoavat, saaren ainoaa kinttupolkua aikoinaan suhanneet taunuksenraadot sovi. Ei, saariston pitää olla punamullattua vanhan kansan kalastajaidylliä, missä kalan löyhkä tosin korvataan farmors cafén pullantuoksulla. Tämän tuloksena harvat vielä elävät saariston kylät pikkuhiljaa tyhjennetään tosiasiallisista elämän merkeistä ja korvataan turisteja varten pystytetyillä kulisseilla.

Entä ne saarten kaatopaikat, kanervikkojen kätkemät akkukasat, muovilla ja rautaromulla täytetyt hiidenkirnut? Pitäisikö ne siivota ja ennallistaa luonnontilaan? Ei! Suojelkaamme ja vaalikaamme niitä, sillä kaikista muistomerkeistä arvokkaimmat ovat muistomerkit ihmisen typeryydelle.

Mikään ei ole liian suurta pois heitettäväksi.