Kova elämä ja hyvä elämä

Kulkiessaan tuulisilla luodoilla katselemassa kalamajojen raunioita on veneilijän helppo vajota nostalgian valtaan. Saariston kalastajien elämä näyttäytyy ankarana, yksinkertaisena, mutta niin romanttisena: Mårtensonin säestämänä yksinäinen verkkovene palaa lumituiskussa ulapalta, kalasumppu tyhjää täynnä; tyhjät katseet kohtaavat laiturilla. Tässä yksinkertaisessa elämässä vähistä iloista otetaan kuitenkin kaikki irti.

Kalastaja ei kuitenkaan kokenut elämäänsä romanttisena. Se oli kovaa työtä, välttämätöntä hengissä pysymiseksi. Kurjaa hommaa siis, ja jos siitä oli mahdollista päästä eroon, niin tehtiin. Saariston tyhjeneminen alkoi jo 1800-luvulla Amerikkaan suuntautuneen siirtolaisaallon myötä ja 1970-luvulle tultaessa olivat liki viimeisetkin torpat autioituneet, väestön muuttaessa helpompien elinkeinojen perässä mantereelle (toki tähän vaikutti myös kalastuksen muuttuminen suurteollisuudeksi, joka ei enää tarjonnut mitään mahdollisuuksia talonpoikaiselle kalastajalle).

Kovan elämän romantisointi perustuu sen sijoittamiseen jonnekin muualle, mieluiten menneisyyteen. Nykyajan kova elämä ei tunnu aivan yhtä romanttiselta: Katseltuaan saariston museoissa vanhoja verkonkutimia veneilijä siirtyy viereiselle terassille nauttimaan raikasta katkarapusalaattia. Kuitenkin, mikäli häntä muistutettaisiin katkarapujen tuotannon tai vaikkapa purjehduskenkänsä valmistaneen hikipajan olosuhteista, hän ei suinkaan mieltäisi niitä romanttisina, vaan yksinomaan kovina ja epäinhimillisinä.

Mahdollisuus kokea romanttisia elämysmatkoja ja nauttia toiselta puolelta maapalloa raahattua ruokaa perustuu viime kädessä teknologiaan, joka mahdollistaa työnjaon eriytymisen globaalissa mittakaavassa. Tässä on teknologian lupaus, joka valistuksen perintönä on juurtunut kulttuuriimme: Se vapauttaa meidät arkisesta raadannasta ja antaa aikaa keskittyä "henkisempiin" hyveisiin. Mutta tällä lupauksella on nurja puolensa. Teknologia vapauttaa meidät myös tiedosta: Se tekee näkymättömäksi, sulkee jokapäiväisen kokemuksemme ulkopuolelle ne prosessit joilla elämäämme ja elintasoamme ylläpidetään. Side konkreettisen tekemisen, työnteon ja oman hyvinvoinnin välillä katkeaa. Kun sähkö, ruoka ja kulutustavarat tuotetaan loputtoman pitkien teknologisten ketjujen kautta jossain muualla, tieto niiden tuotannon vaikutuksista ihmisten elinolosuhteisiin tai ympäristön tilaan karkaa hahmotuskykymme ulottumattomiin.

Mikä määrä fyysistä työtä on välttämätöntä?

Teknologian tuottamaa tietokatkosta voisi kutsua myös vieraantumiseksi. Kovan elämän romantisointi perustuukin osittain kaipuuseen saavuttaa tätä kadotettua tietoa; tarvetta nähdä työnsä tulokset konkreettisina. Ihmisen psyykelle näyttäisikin olevan tarpeellista tietty määrä fyysistä työtä oman elämänsä ylläpitämiseksi. Mutta kuka määrittäisi oikean määrän? Milloin työ sulkee pois mahdollisuuksia muiden inhimillisten ja kulttuuristen päämäärien toteuttamiselta?

Luin hiljan Tere Vadénin Kaksijalkainen ympäristövallankumous -pamfletin, jossa Vadén pohtii mahdollisia askeleita ihmiskunnan saattamiseksi ekologisesti kestävämmälle tielle. Ansiokkaassa kirjoituksessa minua kuitenkin häiritsi tietynlainen ihannoiva suhtautuminen alkuperäiskulttuureihin – tämä korostuu useissa syväekologian piiristä tulevissa puheenvuoroissa ja ajatustavoissa; alkuperäiskulttuurien elämäntavassa nähdään mahdollisuus sellaiseen ihmiselämän malliin, joka on yhtaikaa demokraattinen sekä kestävällä pohjalla suhteessaan luonnonympäristöön. Tämä ei häiritse minua siksi, ettenkö uskoisi meillä eli länsimaisen teollis-rationaalisen kulttuurin edustajilla olevan paljon opittavaa näistä kulttuureista: Olemme helposti sokeita "primitiivisessä" kulttuurissa elävälle kokemusperäiselle, hiljaiselle tiedolle ja käytännöille, joihin verrattuna oma kulttuurimme onkin itse asiassa varsin alkeellinen. Silti alkuperäiskulttuurin elämäntapaa esikuvana käyttävä ekologisten pienyhteisöjen ihanne on ongelmallinen:

Luonnonympäristössä elävä pienyhteisö voi toki itsessään tarkasteltuna saavuttaa luonnonvarojen kulutuksen ja elinympäristön muokkauksen suhteen ekologisesti kestävän tasapainon. Ongelmaksi tulee kuitenkin tällaisen yhteisön korottaminen universaaliksi ihmisyhteisön malliksi;  tällöin törmätään maailman väkiluvun ongelmaan. Miten paljolti kaupunkikomplekseissa elävä, seitsemänmiljardinen ja hyvää vauhtia lisääntyvä ihmiskunta voisi kokonaan tai edes merkittävältä osaltaan siirtyä pienviljelyyn ja metsästäjä-keräilykulttuurille tyypillisiin elintapoihin? Voisiko tällainen skenaario toteutua mielekkäästi maapallon pinta-alalla? Ihmiskunnan väkiluvun radikaali alentaminen olisi toki ratkaisu, mutta se on hidas, satoja vuosia kestävä prosessi, mikäli siihen pyritään ihmisoikeuksia kunnioittaen. Ilmastonmuutos tapahtuu kuitenkin kuluvalla vuosisadalla ja siihen sopeutumisen on tapahduttava lyhyessä ajassa. Tästä syystä ei ekologinen kuten mikään muukaan utopia voi elää omana saarekkeenaan kuvitellussa tulevaisuudessa. Utopian tulee olla ennenkaikkea suuntaviitta kohti tuntematonta joka lähtee liikkeelle nykyisistä reaaliteeteista. Utopia on aina yhtä kestävä ja inhimillinen kuin tie utopiaan.

Toiseksi, kärjistettynä: Montako tunnettua filosofia, kirjailijaa, taiteilijaa tai tieteentekijää on kasvanut alkuperäiskansojen keskuudessa? En sinänsä pyri vähättelemään alkuperäiskansojen kulttuurista tai taiteellista rikkautta, jota meidän on kenties hankala tunnistaa, sillä individualististen "nerojen" sijaan se on kietoutunut yhteisön kollektiiviseen traditioon, rituaaleihin ja käytäntöihin. Kuitenkaan meillä ei ole syytä halveksia omaa perimäämme kulttuurin, taiteen ja tieteen alueilla. Sen on historiallisesti mahdollistanut ennenkaikkea työnjaon eriytyminen. Ilman mahdollisuutta irrottautua jokapäiväisen leivän eteen raatamisen velvollisuudesta ja keskittyä täysillä johonkin muuhun, olisi kulttuurimme kovasti köyhempi.

Yhteisöllisyyden varjopuoli on sen poissulkevuus. Kautta aikain yhteisöt ovat toki hyväksyneet tietynlaiset hullut; heistä on tullut kylähulluja tai kunnoitettuja tietäjiä. Sen sijaan tietoiset toisinajattelijat tai -uskovat suljetaan helposti kokonaan yhteisön ulkopuolelle. Yhteisöjen muodostumiselle ja ehkä ihmisluonteelle ylipäätään onkin tyypillistä, että pienimmät näkemyserot aiheuttavat usein suurimmat ristiriidat. Tältä kannalta voikin pienyhteisöutopia, etenkin sellaisessa paikallisuutta korostavassa ja teoreettista koulutusta osittain halveksivassa muodossa, mitä esimerkiksi Vihreän Elämänsuojelun Liiton periaateohjelma esittää, olla pahimmassa tapauksessa matkalippu Mad Max -tyyppiseen feodalismiin.

Elämäntapa, joka olisi paitsi ekologisesti, myös inhimillisesti ja kulttuurisesti kestävällä pohjalla – yrittäen samalla tasapainoilla maailman väkiluvun ja rajallisten resurssien kuiluilla – tulee väistämättä olemaan jotain erilaista kuin paikallisuuteen ja ravinnonhankintaan sidottu alkuperäiskansojen elo. Sen tulee kyetä ratkaisemaan luonnonvarojen kulutuksen ja ekosfäärin säilymisen ongelma, mutta samalla kyetä löytämään globaali tasapaino työnjaon ja teknologian käytön kysymyksiin, sovittamaan oikeudenmukaisesti ihmisyksilöiden erilaiset kyvyt ja tarpeet keskenään. Onkin vaikeaa nähdä näitä ongelmia ratkaistavan millään yhdellä ihmisyhteisön ihannemallilla. Omavaraisten yhteisöjen lisäksi tarvitsemme myös uudelleen ajateltuja tuotanto- ja kaupunkiyhteisöjä, joista löytyy tilaa sekä kalastajalle että taiteilijallekin.