Herran kukkarot

Pakkanen, joka kurottaa paristakymmenestä asteesta kohti tuonelaa, tekee veneellä touhuamisen mahdottomaksi. Kun sormet jäätyvät kiinni työkaluihin, on parempi vetäytyä sisätiloihin muistelemaan menneitä ja tietenkin etsimään kartoista uusia reittejä ja potentiaalisia satamapaikkoja.

Olen oikeastaan aika surkea purjehtija. Nimittäin vanha purjehtijoiden hokemahan on, että purjeveneellä ollaan perillä heti, kun köydet irrotetaan laiturista. Minä taas olen perillä kun saan keulaköydet kiinni, ankkurin kiristettyä ja lokikirjan kuitattua. Myönnän, että aamuisin tunnen usein levottomuutta ja halua lähteä pian liikkeelle, mutta luulen, että se on pikemminkin seuraavaan, tuntemattomaan määränpäähän kaipaamista kuin varsinaista merelläolon hinkua. Niinpä en toistaiseksi ole tuntenut suurempaa kiinnostusta Itämeren ylityksiin, vaan olen tyytynyt tutkimaan täkäläisen saariston antimia ja pikemminkin lyhentänyt päivämatkoja kuin kasvattanut niitä. Koska en myöskään viihdy vierassatamissa, voi kyseessä olla jonkinlainen reviiriajattelu; toisin kuin avoin meri tai ruuhkainen laituri, tarjoaa luonnontilainen, suojainen lahdelma sellaisen kokonaisuutena hahmottuvan sopen, jonka voi tilapäisesti tuntea kodikseen.

Parina ensimmäisenä purjehdusvuotenani tapanani oli ankkuroida minkä hyvänsä saaren suojanpuolelta mahdollisesti löytyvään poukamiin. Harvemmin nyt avoimen selän ääreen, mutta kovin pieniin sokkeloihin en veneellä uskaltanut, etenkin kun olin liikkeellä ilman jollaa, eikä moottorinkaan toiminnasta ollut juuri takeita. Vähitellen aloin kuitenkin kyllästyä tästä taktiikasta ajoittain seuranneisiin öisiin seikkailuihin, joista eräs gastimme jätti lokikirjaan ikimuistettavan vertauksen köli hakkasi pohjaan kuin kiimainen koira. Niinpä uskaltauduin vähitellen hakeutumaan mahdollisimman suojaisiin sopukoihin, joita saaristomme tarjoaa yllättävän runsaasti. Merikortista katsoen – jonka mittakaavassa kivet ja matalikot näyttäytyvät valtavina ja luotaamattomat alueet pahaenteisen tyhjinä – nämä voivat tuntua saavuttamattomilta, mutta ilmakuvien sekä jollalla soutelun avulla on jokin väylä yleensä löydettävissä.

Hyvän satamapaikan on taattava rauhalliset yöunet, eli suojaa tuulelta ja etenkin aallokolta, mielellään joka ilmansuunnasta. Mahdollisuus kiinnittää perä ankkurin sijasta maihin on myös tervetullut ominaisuus. Taskuparkkeerauksen kliimaksia eli kylkikiinnitystä kallioon liki veneen levyisessä railossa en harmikseni ole juuri päässyt kokeilemaan, sillä en ole kuljettanut mukanani sopivaa lankkua, jolla voisi varmistaa fendarien pysymisen veneen ja kallion välissä.

Koska olen usein perille päästyäni harrastanut ns. veneenomistajakuvien ottamista, on minulle kertynyt jonkinmoinen kokoelma kuvia mukavista luonnonsatamista. Tässä muutamia suosikkejani joissa olen viihtynyt useamman kerran, sen tarkemmin niiden sijainteja yksilöimättä (Sillä en toki halua pilata keneltäkään satamien etsimisen iloa).

Ensimmäinen yö Gjusanilla. Tähän fladaan pääsi pujahtamaan veneenlevyisestä reiästä.

Avomeren reunallakin on suojaisia sopukoita.

Toinen pikku vuono.

Pohjoismyrskyllä voi täältä poistuminen olla haastavaa. Ei hätää, kunhan ruoka riittää.

Ns. hämähäkkikiinnitys

Tässä saaressa on paikkoja joka mutkan takana, eikä kiviä mailla halmeilla.

Luotojen välissä. Ja nuo fendarit mastossa? Ne vaimentavat maston pumppausta yötuulessa. Alumiinimastolla on ikävä taipumus alkaa värähdellä, ja lasikuiturunko toimii erinomaisesti kaikukoppana. Kaikukopan sisällä vaan ei ole kiva nukkua.