Kehää melomassa

Minulla on koottava kajakki, jolla olen toistaiseksi ehtinyt liikkua merellä valitettavan vähän, mutta vähäiset retket ovat olleet sitäkin antoisampia. Kajakilla melonta tarjoaa saaristoon hieman toisenlaisen näkökulman; uintivaellusta lukuunottamatta se on lähin merellinen vastine kävelylle metsässä. Missä tahansa voi vaivattomasti liikkua ja nousta maihin, käydä katsomassa sellaisiakin kivikkoisia lahtia ja kluuveja, joille ei isommalla veneellä ole mitään asiaa. Pysähtyä hiekkasärkille tai piskuisille luodoille aukon keskellä. Yöpyessä ei tarvitse miettiä ankkurin pitävyyttä eikä tuulen suojaa; kunhan vetää kajakin riittävän ylös rantaan ja katsoo sen verran sääennusteita, ettei seuraavana aamuna joudu lähtemään rannasta vasta-aallokkoon.

Maaliskuun myräkässä. Tuonne suuntaan pitäisi lähteä melomaan. Tänne luodollekaan kun ei voi jäädä.

Meloja on purjehtijaan nähden vapaa myös vuodenaikojen suhteen. Kajakin voi laskea vesille aina, kun sulaa vettä riittää. Kuivapuvulla ja riittävällä vaatetuksella tarkenee pakkasessakin. Talvisäilytyksen ja keväthuollon murheita ei melojalla ole.

Evästauko Gommaskärissä

Telttapaikan löytäminen voi tosin osoittautua haasteelliseksi, etenkin jos asettaa telttapaikalle korkeat esteettiset sekä mukavuuskriteerit. Tällöin kaikkien telttapaikkakriteerien täyttyminen – tasainen, kuiva sammalpohja, lähellä vettä ja kajakkia, tuulensuojassa muttei missään hyttyspusikossa – on usein suuremman työn takana kuin rauhaisan ankkuripaikan etsintä purjeveneellä. Etenkin, jos haluaa pysyä satunnaisten ohikulkijoiden katseilta hieman piilossa. Ja miksi haluaisi? Saaristomeren kansallispuistossa kun ei virallisesti saisi telttailla kuin muutamalla merkityllä telttailupaikalla ja Ahvenanmaan puolellahan luvaton telttailu on periaatteessa kokonaan kielletty. Ja eihän se nyt ole kivaa joutua paheksunnan tai peräti valituksen kohteeksi.

Jemmassa

Saaristomeren suhteen tässä on tosin sellainen porsaanreikä, että vain osa, eikä melojan kannalta suinkaan edes kiinnostavin osa, alueen saarista on valtion omistuksessa ja siten telttailurajoituksen piirissä. Muille voi ymmärtääkseni leiriytyä vapaasti jokamiehenoikeuden perusteella. Miksipä ei voisi, kun kansallispuiston ytimeen on viime vuosina rakennettua useita ökytason huviloitakin, hehtaariterasseineen ja betonilaitureineen. Mitäpä yksi telttailija on niiden rinnalla.

Kajakkiretket ovat parhaimmillaan muutaman päivän täsmäiskuina jonnekin merialueelle. En kuitenkaan olisi valmis luopumaan purjehtimisesta melonnan hyväksi. Kajakilla on huomattavasti enemmän säiden armoilla; vastatuuleen melominen on rasittavaa, kovemmassa sivutuulessa kajakki kampeaa toiselle puolen, iso aallokko alkaa tuntua vaaralliselta, sateella on kaikki märkää myös teltassa ja niin edelleen. Matalakulkuisella purjeveneellä ja apujollalla onnistuu monien samojen paikkojen koluaminen kuin melomallakin, mutta sillä erotuksella, että veneellä pääsee helposti kauemmaksi eivätkä puhtaat vaatteet, vesi, kirjat tai suklaa ole koko ajan loppu – tai no, suklaa on.

Hermeneuttinen kehä saaristossa tarkoittaa kuitenkin myös kaikkien aistien avaamista vesillä liikkuessa. Ruumiillinen kokeminen on olennainen osa ympäristön ymmärtämistä ja tässä voi melonta tarjota jotain, mistä isommalla veneellä liikkuessa jää paitsi. Merellä meloessaan ihminen on enemmän yksin sekä vähemmän turvassa ja tämä ajaa kenties pohtimaan, mistä turvassa olemisessa lopulta onkaan kysymys, mihin ja miksi piirrämme rajan itsemme ja ympäristömme välille.