Dualistinen luontosuhde ja uusanimismi

Ekologisen liikkeen ihmiskuvassa keskeistä on kysymys siitä, miten ja millaisena ihmisen on mahdollista olla olemassa ilman, että tuhoaa omat tai muiden eliöiden elinehdot planeetaltamme. Näistä kysymyksistä juontuu pyrkimys uudenlaisen luontosuhteen etsintään. Mitä sitten tarkoitetaan luontosuhteella? Arkikielisenä käsitteenä se saa helposti ajattelemaan luontoa jonain ihmisestä erillisenä, johon ihminen sitten muodostaa suhteen, hyvän tai huonon. Näin ollen viidakossa elävä intiaaniheimo on siten erityisen läheisessä suhteessa luontoon ja toimistossa istuva teknokraatti on siitä mahdollisimman vieraantunut.

Ajattelussamme meidän on hyvin vaikea päästä tämän perustavanlaatuisen dualismin taakse. Tähän ongelmaan törmäävät nähdäkseni myös neopaganismin kaltaiset pyrkimykset tavoittaa uudelleen jonkinlainen animistinen luontokäsitys ja siihen liittyvä myyttisen luontokokemuksen etsintä. Minun on nimittäin vaikea nähdä animismia ikäänkuin jonain kadotettuna; päinvastoin se on aina ollut muodossa tai toisessa vahvana läsnä kulttuurissamme. Animismi on pikemminkin jonkinlainen yksilön primaari suhde ympäristöönsä, joka ilmenee jo lapsen kehityksessä lapsen hahmottaessa itsensä erillisenä yksilönä suhteessa muuhun todellisuuteen. Lapsi hahmottaa luonnon ja eläimet ihmisen kaltaisina tietoisina olentoina. Samanlainen maailmankuva on metsästäjä-keräilijäkulttuurilla.

Eroaako moderni rationaalis-teknologinen maailmankuva tästä jollain perustavanlaatuisella tavalla? Luontosuhteen historia kuroutuu animistisen kokemuksen ympärille; luonnon näkemiseen Toisena ja suhteen neuvottelemiseen tähän Toiseen. Eikö valistuksen mukanaan tuoma ajatus luonnosta koneena ja siten rationaalisesti hyödynnettävänä resurssina ollut vain yritys kieltää luonnon subjektiviteetti, samalla tavoin kuin sodassa kielletään vihollisen inhimillisyys? Emme kuitenkaan ole päässeet eroon pohjimmaisesta tavastamme hahmottaa maailmaa tietoisten subjektien toimintakenttänä. Elinpiirimme muuttuessa luonnonympäristöstä kulttuuriseksi ympäristöksi näemme edelleen näitä voimia ympärillämme; luonnonvoimat vain ovat muuttuneet markkinavoimien kaltaisiksi maailmaa ohjaaviksi hengiksi.

Mitä uusanimistinen ajattelu antaa tässä tilanteessa? Toki se voi auttaa meitä emotionaalisesti lähestymään ja kunnioittamaan luonnonympäristöä. Silti, nähdessään ihmisen ja luonnon suhteen subjektien välisenä suhteena, siihen on sisäänrakennettuna sama potentiaali luonnon alistamiseen, mikä ilmeni modernismissa; ystävä voikin muuttua viholliseksi. Ongelmana on se, ettei luontosuhdetta voi irrottaa muusta inhimillisestä kontekstista; luontosuhde riippuu luonnossa toimimisen käytännöistä. Se, miten luonto koetaan, voi monesti olla ristiriidassa sen kanssa, miten siinä toimitaan. Metsästäjä-keräilykulttuurin animistinen suhde luontoon ei nähdäkseni sekään ollut aina ekologisesti tarkasteltuna aina kestävällä pohjalla. Kokonaisia eläinlajeja saatettiin metsästää sukupuuttoon. Tässä karhunpeijaisten kaltaisilla lepytysrituaaleilla oli lopulta yhtä vähän käytännön merkitystä kuin massateollisuustuotteiden päälle lätkäistyillä ekotarroilla.

Luontosuhde on toisaalta kokemuksellista, elämyksellisestä; miten koemme läsnäolomme luonnonympäristössä tai maailmassa ylipäätään. Samalla siinä on tiedollinen taso – mitä tiedämme luonnon toiminnasta ja itsestämme – sekä käytännöllinen puoli; miten toimimme, miten toimintamme muuttaa ympäristöämme ja vaikuttaa suhteeseemme siihen. Yksilön ja kulttuurin luontosuhteet kietoutuvat näillä tasoilla yhteen. Miten rakentaa ei-dualistista luontosuhdetta, jossa luonnonolioiden arvo ei riipu siitä, mitä tiedämme tai kuvittelemme tietävämme niiden tietoisuudesta; jossa puuta ei tarvitse kuvitella tietoiseksi ollakseen kaatamatta sitä; jossa luonto on arvokasta ei meistä erillisenä, vaan osana meitä? Lopulta kyse on ylipäätään inhmillisen identiteetin rakentumisen ongelmasta; miten rakentaa identiteettiä ei erotuksena muihin, vaan osana muita?