Linnakesaaria pallon toisella puolella

Viime huhtikuussa vietin pari viikkoa Taiwanissa residenssi- ja näyttelyvaihtoprojektia suunnittelemassa. Tähän liittyen vierailimme myös Matsu-saarilla Kiinan rannikon tuntumassa. Matka oli luonteeltaan lähinnä tutustumisia ja tapaamisia, eikä minulla ollut mukana videokameraa kummempaa kuvausvarustusta, mutta jonkinlaisen koosteen sain videolta poimituista kuvista aikaan.

Vaikka Kiinan rannikko väijyy muutaman meripeninkulman päässä horisontissa, ovat saaret osa Taiwania. Matsun historia kietoutuu osaksi toisen maailmansodan jälkimaininkeja ja kylmän sodan vyyhtejä. Kun Kiinan tasavaltalaisjoukot sisällissodan lopulla vetäytyivät Taiwaniin, jäi jostain oikusta liuta saaria Taiwaninsalmen rannikon puolella yhä niiden haltuun. Taiwaninsalmen ensimmäisessä kriisissä 50-luvun lopulla kommunistinen Kiina tulitti saaria, mutta Yhdysvaltain asetettua Taiwanin hallinnon puolelle avoin sotatilanne kylmeni. Näinä kylmän sodan vuosikymmeninä Taiwanin sotilashallinto linnoitti saaret viimeistä kukkulaa myöten maihinnousun uhkaa vastaan.

Matsu muodostuu useasta erillisestä, melko kaukana toisistaan sijaitsevasta saaresta. Tällä matkalla kävimme niistä kolmella; itäisellä Dongyin-saarella, suurimmalla "pääsaarella" Nanganilla sekä idyllisellä eteläisellä Dongju-saarella. Matkaan lähdimme Taiwanista Keelungin satamakaupungista, josta illalla lähtenyt Taima Star jätti meidät aamunsuussa Dongyinin satamaan.

Yölaivalla matkaan.

Taima Starilla ei ollut sen enempää ravintolaa, diskoa kuin pallomertakaan. Myös makuutilat olivat varsin pelkistetyt; 2-4 hengen hyttejä laivalla oli peräti kaksi (!) kappaletta. Mikään suosittu turistireitti tämä ei ole. Laivaa käyttävät yhteysvälineenä lähinnä paikalliset asukkaat sekä asepalvelustaan saarilla suorittavat taiwanilaiset.





Aamulla meri oli sumuinen. Hiljakseen alkoi sumun seasta kuitenkin erottua kukkuloita. Olimme saapuneet Taiwaninsalmen toiselle puolelle Dongyiniin joutumatta kiinalaisten sukellusveneiden torpedoimaksi!

Taksin kohottua kukkuloille alkoi saarten sotilaallinen luonne hahmottua.

Paikallinen erikoisuus olivat kallioon kaiverretut isänmaalliset iskulauseet, joita tuli vastaan jokaisen nurkan takaa.

90-luvun alussa Taiwan siirtyi sotilashallinnosta parlamentaariseen demokratiaan. Sen jälkeen Matsu-saaria on kohdannut samantapainen kehitys kuin omia rannikkolinnakkeitamme. Sotilastukikohtia on vähitellen ajettu alas. Vaikkeivät jännitteet Kiinan ja Taiwanin välillä juuri osoita lientymisen merkkejä, on tässä kenties tunnustettu tosiasiat: Minkäänlaiset linnoitteet eivät Kiinaa pysäyttäisi, jos se tosissaan päättäisi saaret vallata. Niinpä symbolisemman sotilaallisen läsnäolon on katsottu viime vuosina riittävän.

Saaria tutkiessa menikin välillä sormi suuhun. Kaikenlaista bunkkeria ja tunnelia kun oli vähän joka puolella, eikä usein ollut millään lailla selvää, oliko kyseessä museoitu kohde, aktiivisessa sotilaskäytössä oleva paikka vai hylätty ja unohdettu reliikki. Usein vastaus lienee ollut jotain näiden väliltä.

Luontopolkuja ja sotapolkuja kukkuloilla.

Tähänkin luolastoa vartioineeseen koppiin oli joku asentanut tuliterät ikkunat, vaikkei katostakaan ollut tietoa.

Varoituskylttejä oli saarella siellä ja täällä. Mainostettuja kauhuja ei kuitenkaan tullut vastaan.

Linnoitustöiden perua olivat saaren joka rantakallioon laitetut maihinnousuesteet: Sementtikakut, joista törrötti lasinsirpaleita. Näitä muuraamalla on taatusti saatu varusmiehille tekemistä.

Dongyinin majakka.

Tämä kanjoni oli luontokohde ja nähtävyys; samalla sekin oli kaivettu täyteen tunneleita.

Betonikäsityöläisyys oli läsnä myös luontopolkujen kaiteissa, jotka olivat huolellisesti muovatut ja maalatut.

Rotkojen pohjalla odotti usein kurja näky; kasapäin muovia, nykyajan meren antia.

Dongyinin suurin luolasto oli museoitu. Pitkät portaat johdattivat muutaman sata metriä kallion sisään. Sokkeloinen luolasto haaroittui käytäviksi, jotka johtivat rantakallioihin louhittuihin ampuma-asemiin ja vartiopaikkoihin.

Käynti luolastoon tutka-aseman alla.

Ylhäällä liuskalla näkyy lenkkeilijä, joka sahasi mäkeä ylösalas koko sen ajan, kun tutkimme luolastoa. Kiitettävä kunto.

Käytäviä ja haaroja.

Olipa täällä pieni museohuonekin. Ja vene, jonka merkityksestä en päässyt perille.

Näköalapaikalla

Rannat olivat jylhiä.

Kurkistelupaikkoja oli tehty joka niemeen ja notkelmaan.

Matka jatkui vesibussilla Nanganiin.

Nanganin satamaa vartioinut linnake toimii nykyään museona. Tästäkin näkee, että täällä camouflage-maalauksen tarkoitus ei niinkään ole piilottaa sotilaallista läsnäoloa, vaan päinvastoin osoittaa sitä.

Rannat ovat loputtomien panssariesteiden peitossa. Taitavat ne samalla toimia aallokon rauhoittajina.

Sotilaallisen toiminnan alasajon myötä saaret ovat kohdanneet samat ongelmat kuin vaikkapa kotoinen Utömme – mistä asukkaita ja taloudellista aktiviteettia tilalle? Turismi on tietysti vakiovastaus, mutta sekään ei ole kovin syvälle tänne juurtunut, pääsaari Nangania kenties lukuunottamatta. Turisteja saapuu pääasiassa Taiwanista kuten myös Manner-Kiinasta, mutta muu kansainvälinen huomio on ollut vähäistä. Niinpä täällä vallitsee tunnelma, jossa on jotain universaalia syrjäseudun saaristoa; uinuva, hiukan pysähtynyt ja salaperäinen. Vähän rakennuksia ja luontoa muuttamalla voisi kuvitella olevansa jossain ihan muualla, vaikkapa Färsaarilla.

Sumu antoi sokkeloisille kylille salaperäisyyden hunnun.

Hajuvedet ovat odottaneet ostajaa jo pitkään. Useimmat upseerit perheineen ovat palanneet Taiwaniin.

Suurin osa saarten asutuksista ja palveluista keskityy kyliin. Kylät, joita useimmissa saarissa on käytännössä yksi, ovat sokkeloisia ja orgaanisuudessaan idyllisiä, mutta samalla rujoja ja utilitaristisia; suurin osa rakennuskannasta edustaa jonkinlaista kaoottista modernismia. Poikkeuksen tähän muodostaa muutama lähes autioitumaan päässyt historiallinen kalastajakylä, joita viime vuosina on uudelleen restauroitu ja asutettu valtion tuella.

Restauroitu kalastajakylä Dongjussa.

Täällä on muutaman vuoden toiminut Life Exchange -residenssi: Eri alojen käsityöläiset ja taiteilijat tulevat muutamaksi kuukaudeksi harjoittamaan ammattiaan osana kyläyhteisöä.

Kunnostettavaakin vielä riittäisi.

Maisemat olisivat tässäkin kylässä turismille otolliset.

Oman ongelmansa paikallishallinnolle ovat muodostaneet kaikki sen haltuun tulleet entiset sotilaskohteet, joiden ylläpitoon ei välttämättä riitä resursseja. Kuulostaako tutulta? Täällä joitakin näistä kohteista on annettu yksityishenkilöille kulttuurikäyttöön niiden kunnossapitoa vastaan. Tähän tilaisuuteen ovat tarttuneet paikalliset taiteilijat ja käsityöläiset.

Työhuonevierailulla.

Vaan tämän työhuoneen kellarista olen kade...

Merenpinnan tasolle saakka ylettyvistä kerroksista löytyy monia tiloja hyvällä merinäköalalla.

Nopeakasvuisen viidakon siivoaminen näköalojen edestä työllistää kyllä taiteilijankin.

Toisella taiteilijalla puolestaan oli oma vartiotorninsa.

Tätä nykyä maihinnousua taitaa yrittää vain muoviroska. Sitä vastaan aseista ei ole apua.

Lisää linnoituksia. Nanganin Dahan Strongpoint.

Tykit olivat poissa, mutta lunttauslaput tallella.

Tunnelit yhdistävät asemat toisiinsa täälläkin.

Juhlittuja isänmaan sankareita ovatkin myös kivityömiehet.

Louhinta jatkuu museoituna Beihain tunnelissa.

Vastapäätä patsastelee kumivenepataljoona.

Mitä ihmettä! Maanalainen venesatama!

Eräs saarten erikoisuus ovat rantakallioihin kaivetut suojatunnelit. Suurin näistä on Beihain tunnelisto Nanganissa; tänne olisi tarvittaessa saatu suojaan saaren kalastuslaivasto, mikäli tilanne Kiinan kanssa muuttuisi kuumaksi.

Nyt tunnelissa voi tehdä veneretkiä Otto Lidenbrockin tyyliin.

Maan alta matka jatkui Dongju-saarelle. Täälläkin vastassa olivat maanpuolustushenkeä kohottavat iskulauseet.

Kuvan salaperäinen pieni poukama oli... Salaperäinen pieni poukama, jonne asukkaat entisaikoina pakenivat merirosvoilta suojaan.

Sittemmin rosvoilta suojasivat panssarivaunut. Niitä lojui Dongjulla ihan joka puolella.

Vaunuja on joskus tuotu rannikkotykistön korvaajiksi. Ruostumisen asteesta päätellen siitä on jo tovi jos toinenkin.

Hylätty parakkikylä Dongjun pohjoiskärjessä.

Niemen suojanpuolella oli toinen saaren vanhoista kalastajakylistä.

Saaren tykit on museoitu.

Koluamista ennen auringonlaskua.

Se auringonlaskukin oli täällä ihan mukavan seesteinen.

Dongjun pohjoisrannalle palasimme uudestaan pimeän laskeuduttua. Tuohon aikaan vuodesta eräs turistinähtävyys nimittäin on Blue Tears, fosforoiva panssarilevä, joka saa rantoihin iskeytyvän aallokon hehkumaan sinisenä meritulena. Tätä ilmiötä voi hyvällä tuurilla nykyään tavata Suomessakin. Levä hehkuu sitä liikutettaessa; hiekkarannan matalassa vedessä kävellessä ilmestyi joka askeleen ympärille hehkuva partikkeliefekti. Videolle tämän kuvaaminen oli toivotonta, mutta pimeään tottuneelle silmälle hehku erottui selvästi.

Aamulla kävin vielä katsomassa kalastusaluksen hylkyä. Sen perään sidottu jolla oli luovan lasikuitutyön taidonnäyte – ja kaikesta päätellen yhä käytössä. Myöhemmin näin samanlaisia jollia lisääkin, joten mistään one-off-tuotteesta ei ollut kyse.

Neljän päivän jälkeen oli jo aika palata Taiwanin puolelle. Matsu sai minut kuitenkin miettimään palaamista sinne uudelleen. Saarista kenties syrjäisin, Dongju, oli kenties myös viehättävin. Mitä kaikkea sieltä vielä löytyisikään? Saa nähdä, jos residenssiprojektit vielä tuovat minut sinne takaisin.