Tehtaan jälkeen Taalintehtaalla

Pidin illanistujaisissa esityksen joistain teollisuuden ja tuotantoprosessien jäänteistä saaristossa, missä olen hiljattain tullut vierailleeksi. Jaan materiaalin nyt neljäksi kirjoitukseksi tänne blogiin.

Lähdetään liikkeelle sieltä mistä saaristokin alkaa – tai loppuu – eli Taalintehtaalta Kemiöstä. Taalintehdashan on vanhaa teollisuusympäristöä ja vaikka se autoilun hallitsemasta nykyajan näkökulmasta katsoen köllöttääkin etelärannikon perifeerisessä kolkassa, on se vuosituhansia sijainnut keskeisen purjehdusreitin varrella. Niinpä paikkakunnalle perustettiin ruukki jo Ruotsin suurvalta-aikana vuonna 1686. Vaikka tehdas toimi käytännössä kokonaan tuontimalmin ja sittemmin laivoilla rahdatun raakateräksen varassa, se kesti lukuisat kuninkaan-, valtion- ja omistajanvaihdokset sekä sodat, mutta finanssikapitalismi oli sille jo liikaa ja toiminta päättyi lopullisesti vuonna 2012. 

Viime vuosina ruukin historiassa on eletty värikkäitä vaiheita mm. tehtaan tiloissa jonkin aikaa toimineen Bitcoin-louhimon merkeissä. Tällä hetkellä osa tiloista on vuokrattu paikallisille yrittäjille ja telakalle, osaa taas edelleen tyhjennetään tuotantolaitteistosta. Tilojen uusiokäyttö on edelleen vailla lopullista ratkaisua; suojellut rakennukset säilytetään, muita pyritään vuokraamaan ja joidenkin kohtalona voi olla purkukin.

Sain syksyllä tilaisuuden vierailla tehtaan tiloissa residenssiprojektin merkeissä. Tällainen historiallisen tehdasalueen epämääräinen välitila tarjoaa herkullisia ajatuksia taide- ja kulttuurijuttuja ajatellen. Mutta siitä lisää joskus toiste. Nyt kauko-ohjattu portti aukeaa.

Vaikka tehdasta ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua sinänsä melko idyllisen kylän kaunistukseksi, on alue kuitenkin kerroksellisuudessaan mielenkiintoinen. Tehdas muutti Masugnsträsketin puron varrelta nykyiselle paikalleen Skeppsholmenille jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja tämän rakennusvaiheen rauniot ovat alueella edelleen nähtävänä uudempiin rakennelmiin sulautuneina.

Suojeltua osaa. Sähkökeskus.

Suojeltua osaa. Generaattorihalli.

Suojeltua osaa. Kattilahalli. Rakennuksen seinät on koottu tiili-teräskehikkoelementeistä; elementtirakentamista ennen elementtiteollisuutta.

Puolen kilometrin pituinen valssaamohalli oli vaikuttava näky. Se tuntui pitävän sisällään oman mikroilmastonsa pilvineen (tätä vaikutelmaa varmasti edesauttoi toisessa päässä jatkuvan purkutyön nostattama pöly).

Alueen vanhin kokonaisena säilynyt rakennus kätki sisälleen autenttisia muistoja myös hieman tuoreemmilta vuosikymmeniltä.

Tilan koristelussa oli myös surrealistisia elementtejä.

Kierroksen jälkeen poistuimme tehdasalueelta ja maleksimme vielä hieman kylän liepeillä. Vanhan ruukin paikalla sijaitsevat osin uudisrakennettu masuunin raunio sekä tapahtuma- ja museokäytössä olevia ruukin rakennuksia.

Täydelliselle rappiolle on sen sijaan joutunut yksi liki rannassa sijaitseva, tehtaan työläisten asuntoina toiminut luhtitalo. Harvinaisella lankkumuuraustekniikalla toteutetun rakennuksen päivät alkavat olla luetut. 

Myöhempien aikojen rakennusperintö sen sijaan porskuttaa edelleen, vaikka myynnissä tämän tästä onkin maan kenties edullisimpia merinäköalalla varustettuja asuntoja. Toivottavasti näiden sympaattinen kolhous ymmärretään suojella.