Hatusta ja lokikirjasta: Asfalttia jalkojen alla

Viime vuosina kesälomapurjehduksemme ovat aina tupanneet suuntautua jonnekin eteläiseen saaristoon. Niinpä edellisestä Maarianhaminan käynnistä olikin jo vierähtänyt liki kymmenkunta vuotta. Tällä kertaa olimme päättäneet viipyä siellä yhtä yötä pidempään ja katsella kaupunkia kaikessa rauhassa.

Vierailumme venyikin lopulta peräti viikon pituiseksi. Asiaa edesauttoi satamapaikkamme Sjökvarteretissa, jossa saimme olla käytännössä ainoa venekunta koko heinäkuisen viikon ajan. Edellisellä viikolla olisi tungosta varmasti ollut ihan toisella tavalla, mutta onnistuimme saapumaan juuri Meripäivien loppumisen jälkeen. Sjökvarteretin vierassatamatoiminta on rajattu puuveneille sekä isommille perinnealuksille ja on palveluiden sun muiden puolesta varsin vaatimatonta, mutta toisaalta tämä on huomioitu hinnoittelussa ja on hienoa, että täpötäysille karaokesatamille on olemassa tällainen matalan profiilin vaihtoehto.

Sjökvarteretin rantaa.

Kontrasti itäsatamaan oli melkoinen ja korostui illansuussa tanssien alkaessa.

Olin jo mielessäni spekuloinut, josko Maarianhaminassa sattuisimme törmäämään veneemme tunteviin ihmisiin. Olihan veneen suunnittelija Lars Grönstrand viettänyt kaikki kesät Nåtössä Maarianhaminan eteläpuolella ja Gjusanin sisarvene Tjerimai oli juuri hiljattain päässyt takaisin sukuun, ollen Maarianhaminassa Jan Grönstrandin huomassa. Taisin heittää vitsinäkin, että Grönstrand varmasti tupsahtaa laiturille ennen kuin olen saanut köysiäkään kiinni.

Olin kuitenkin väärässä. Olin nimittäin jo ehtinyt saada ainakin yhden köyden pollarin ympärille, kun Jan vaimoineen riensi paikalle! Saapuminen kaupunkiin sujuikin näin sisarveneiden ominaisuuksia vertaillessa. Tjerimai on tarkoitus laskea veteen ensi kesänä ja innolla odotankin näiden sisarusten kohtaamista.

Merikorttelin katoksen alla suojassa on myös eräs esikuva veneellemme, nimittäin Grönstrandin ensimmäinen pursi, sekin Tjerimai nimeltään. Tämä alkujaan Nauvossa Nyhamnin luotsille veistetty avovene ehti olla muutaman vuosikymmenen Bomarsundissa pressun alla luotsimuseon perustamista odottamassa, kunnes museota ei perustettukaan ja vene siirrettiin Maarianhaminaan. Tämä Tjerimai on vähän pienempi, eivätkä sen linjat muutenkaan ole yhteneväisiä Grönstrandin toisen Tjerimain ja Gjusanin kanssa, mutta selviä vaikutteita on nähtävillä.

Lars Grönstrandin vanha Tjerimai.

Sjökvarteretissa oli lukuisia muitakin kiinnostavia veneitä.

Maarianhaminassa on oma viehätyksensä; se on Ahvenanmaan Naantali ilman Muumimaailmaa – nätti, tuttu ja kotikutoinen pikkukaupunki, silti ahvenanmaalaisen itsehallinnon tuomilla lisämausteilla. Pidemmän loman viettäminen Maarianhaminassa on siitä miellyttävää, että kaikenlainen lomastressi loistaa poissaolollaan, viimeisetkin nähtävyydet kun on katsottu parissa päivässä. Sen perästä vain ollaan ja oleskellaan, ja joskus sellainen istuu lapsiperheen arkeen varsin hyvin.

Maarianhaminan kova ydin tuli heti vastaan: Cruisailevat museoautot, varustamon sponsoroima festivaali sekä pomppulinnat.

Vehreä, varjoisa bulevardi on viehättävä ja kuin tuulahdus suuremmasta maailmasta.

Vanhasta puutaloalueesta on merkittävä osa edelleen pystyssä. Harmi, että varsinainen liikekeskusta on sodan jälkeen rationalisoitu – siinä mallia on otettu innokkaasti emämaasta, vaikka muuten etenkin kaupungin uudemmassa arkkitehtuurissa on paljon ruotsalaisia vaikutteita.

Sateen jälkeen tappajaetanat valtasivat kaupungin. Niitä näkyi jo pienellä kävelyllä satoja.

Kun mereltä pääsi urbaaniin ympäristöön, piti toki hieman harrastaa UE-puoltakin.

Vaikuttava kallionyppylä on jäänyt pystyyn louhoksen reunalle. Hongkongin kukkuloilla näin kerran aivan samanlaisen, josta oli tehty jonkin kissajumalan alttari. On tähänkin joitain rituaalisia merkintöjä maalattu.

Määränpääni oli tämä Hitlerin uimahyppylaituri.

Toisin sanoen saksalaisten sodan alla rakennuttama siilo, josta punaista graniittia lastattiin kolmannen valtakunnan tarpeisiin.

Siilon yläpää on louhoksen tasalla. Oikealla näkyy ruotsinlaivojen terminaalia.

Kaupungin merkittävin museo on tietenkin Ahvenanmaan merenkulkumuseo ja sen eteen ankkuroitu parkkilaiva Pommern. Pommernin muistan lapsuudesta vähän tylsänä kohteena, koska se oli pääasiassa tyhjää täynnä, ja tyhjähän se on edelleen – mutta ei se varsinaisesti tylsä ole.

Itse museota täytyy myös kehaista, niin kuin oikeastaan kaikkia museoita, joissa olen viime vuosina käynyt. Kertooko se sitten oman mielenkiintoni antikvoitumisesta vai museoiden kehittymisestä, joka tapauksessa olen viihtynyt hyvin. Ja jos taas lapsista puhutaan, monet museothan ovat muuttuneet suorastaan lapsiperheiden elämyskeskuksiksi ja puuhamaiksi, sen verran runsaasti niissä on lapsille ja nuorille suunnattua näyttely- ja leikkitilaa. Oma kysymyksensä tietysti on, onko tämä pois jostain muusta, tai millaiseen tasapainoon kasvatuksellinen näkökulma, kokoelmat ja tutkimustyön esittely halutaan asettaa.

Tässä kokeillaan erään naapuriveneen kapyysia.

Kapteenin mukavuuslaitoskin on melkein yhtä tilava kuin Gjusanissa.

Ruoriohjauksesta en niinkään perusta, se on lähinnä pröystäilyä.

Harmikseni Ahvenanmaan taidemuseo oli remontin takia suljettu ja kirjaston kellariin sijoitettu tilapäisnäyttely kuulosti sen verran kotikutoiselta merimaalauksien esittelyltä, että ennakkoluuloni saivat minut jättämään sen väliin. Itse kirjasto tuli kuitenkin tutuksi; ollen sataman läheisyydessä se oli hyvä paikka parkkeerata jälkikasvu siksi aikaa, kun toinen meistä lähti veneelle kokkaamaan.

Sivuhuomiona todettakoon, että minulla on museoiden lailla myös kirjastoista hyvää sanottavaa, ja on oikeastaan yllättävää, miten monipuolisia ja hienoja kirjastoja on rakennettu pienemmillekin paikkakunnille, esimerkkinä vaikkapa Salon tai Kemiön kirjastot. Turun uusi pääkirjastokin on komea vähintään tilana, mutta voisi toki satsata enemmän kirjoihin kuin siihen tilaan – joka ikinen sieltä hamuamani nide on nimittäin aina varastossa, eikä suinkaan hyllyssä. Tätä taustaa vasten on kuitenkin kummaa, miten jälkijunassa ja millaisen jahkailun kautta Helsingin keskustakirjastohanke on edennyt.

Muuta nähtävää: Lars Sonckin Pyhän Yrjön kirkko on hieno yhdistelmä art decoon suuntaavaa tiiliarkkitehtuuria ja saaristolaiskirkkojen puutunnelmaa.

Lapsille Maarianhaminassa oli kuitenkin yksi asia ylitse muiden: Lillholmenin puput, joita piti käydä katsomassa joka päivä. Raukkojen ruuansulatus joutuu varmasti koville kesän mittaan.

Muutaman päivän päästä olimme jo valmiita jatkamaan matkaa, mutta viikonlopuksi ennustettu myrsky muutti suunnitelmia. Kovat länsituulet ja ennustetut sateet eivät houkutelleet Ahvenanmaan kiertämiseen Eckerön kautta, joten päätimme sen sijaan vuokrata auton ja pyörähtää saarivaltakunnan ympäri maanteitä pitkin. Näin tulisi kenties käytyä myös sellaisissa kohteissa, joihin ei välttämättä veneillen ehtisi poiketa.

Sateen pitoa Kastelholmassa.

Ratsailla Jan Karlsgårdenissa.

Bomarsundiin tullessa alkoi sää selkiintyä.

On kummaa, miksei näistä Ahvenanmaan kukkuloista ole tullut tunnetumpaa kansallismaisemaa. Kyllähän ne joillakin Kolin pusikoilla pyyhkivät pöytää.

Bomarsundin linnakkeen laitamilla vanhat venäläiset tykkitiet kulkevat yhä korkeimmille kukkuloille. Nekin oli joskus tarkoitus linnoittaa.

Getan luolat ovat oiva perhekohde, mutta eihän tuo pääluola nyt ihan valtava ole.

Luolalta avautuvat maisemat sen sijaan ovat aina näkemisen arvoiset. Djupvikin suuntaan kävellessä edessä ovat vielä komeat rotkot. 

Toisaalta liekö maisemilla niin väliä, jos löytää mustikoita.

Hätäisesti ehdimme vielä Eckeröön syömään eväitä ilta-auringossa ja niin oli tämä Ahvenanmaan pikakierros suoritettu kunnialla loppuun. Seuraavan päivänä olikin edessä purjehduksen jatkaminen. Se sujui tuttuja reittejä: Mieli teki piipahtaa Ahvenanmaan pohjoispuolen saaristossa ja navakan lounaistuulen vallitessa päädyimme takaisin Lumparnille. Bomarsundin kukkulat tulivatkin saman tien myös toisesta perspektiivistä ihastelluiksi.