Mereltä saapuneet metsäläiset

Itsenäisyyspäivän kunniaksi hyppään mereltä metsään ja metsän asemaan kansallisessa kulttuurissamme. Myytti suomalaisista jonkinlaisena metsäkansana ponnahtaa usein pinnalle hämmästyttävän sitkeänä. Tuo myytti piirtää meistä kaksipiippuisen kuvan: Toisaalta peräkylien kasvatteina, jotka eivät ilman opastusta osaa käyttäytyä eurooppalaisissa salongeissa, toisaalta vasta pari sukupolvea sitten omavaraistaloudesta irroneena kansakuntana, joka juuri siksi on kyennyt säilyttämään erityislaatuisen suhteen luontoon.

Luontoa tuossa kuvassa edustaa nimenomaan metsä. Historiallisesti suurin osa väestöstämme on kuitenkin aina asunut rannikolla tai suurten järvien äärellä. Metsässä käytiin toki metsästämässä tai sitä kaskettiin viljelysmaaksi, mutta kovin harvalle metsä oli varsinainen asuinympäristö. Metsä ei suinkaan ollut yhdistävä, vaan erottava tekijä, vesistöjen tarjotessa nopeammat kulkureitit niin kauppatavaroille, aatteille, ystäville kuin vihollisillekin.

Kenties tästä tietystä vieraudesta syntyikin psyko(pato)loginen kaikupohja myöhemmälle kehitykselle? Kansallisuusaatteen nousu siirsi – historian mutkia oikoen – maamme henkisen perinnön, kansakunnan "alkukodin" ja painopisteen itärajan ikimetsiin. Talvisodan kaltaiset kansalliset myytit entisestään vahvistivat tätä painopistettä. Metsästä tuli jonkinlainen menetetty alkukoti, jonne nyt oli palattava tuomaan sinne sivistyksen valo - jatkosodassa vaikka panssarien voimin. Mutta tuo kuviteltu alkukoti oli samalla jotain pelottavaa; sen suojista vainolainen oli aina saapunut hävittämään suomalaisten kylät. Suurpedoista puhumattakaan. Metsä oli siis saatava kontrollin ja järjestyksen piiriin.

Historiallisesti toki vaino ja hävitys oli kohdannut suomalaisia ennenkaikkea vesiteitse. Merestä ei kuitenkaan kansallisromanttisessa, Eurooppaan suuntautuvassa diskurssissa muodostunut Suomen suurta toiseutta vaan ikimetsistä, idästä. Tämän toiseuden torjunta ja alistaminen muodostuikin kansalliseksi velvollisuudeksi. Sodan käynyt sukupolvi tarttui ohjaksiin modernismin rationaalis-teknologista pelastusoppia seuraten. Suomalainen metsäteollisuus alkoi kehittää huippuunsa maamme keskeistä vientituotetta, metsän tuhoamisen taitoa.

Entä nyt? Saatamme toisinaan ihailla yksinkertaista, omavaraistalouteen pohjautuvaa talonpoikaiselämää. Olemmehan etääntyneet fyysisestä suhteesta maailmaan: Jokapäiväinen ympäristömme koostuu objekteista ja toiminnoista, joiden valmistamiseen emme itse ole osallisia. Emme niinkään rakenna maailmaa ympärillemme kuin kokoa sitä valmiista teollis-kulttuurisista kokonaisuuksista. Tätä vasten ajatus elämäntavasta, jossa jokainen toiminto koostuu vuorovaikutuksesta luonnonympäristön kanssa, tuntuu houkuttelevalta.

Vaan onhan meillä tuo kansallinen henkireikä, kesämökki, jonka tärkein funktio ei suinkaan ole luonnon rauhassa lepääminen, vaan juurikin mahdollisuus saada itse muokata elinpiiriään rakentamalla (Bauhausin paketista) saunaa tai vuolemalla pahkasta löylykauhaa. Olisimmeko tätä kautta voineet säilyttää jonkin erityislaatuisen suhteen luontoon? Höpsis. Kyse on vain huviretkestä omavaraistalouteen; tällaisen luksuksen mahdollistaa halpaan kiinalaiseen tuotantoon perustuva elintasomme ja henkilöauto, jolla voi hurauttaa 500 kilometriä sinne mökille ja takaisin. Siinäpä sitä erityistä luontosuhdetta, jonka ansiosta suomalaisten hiilijalanjälki on maailman huipulla. Ja mitä omavaraistalouteen tulee, ei sekään ainakaan täällä pohjoisessa ollut ekologisesti kestävää niinkään luontoon asemoitumisen pohjalta kuin vähäisen ihmismäärän vuoksi. Nimittäin jotain meidän olisi syytä muistaa historiastamme: Omavaraistaloudesta hypättiin surutta nykymenoon heti, kun tilaisuus koitti.