Kun lukuisat uudistukset ovat koetelleet kotimaista kuvataiteen kenttää, on taidepolitiikka pulpahtanut jälleen pinnalle. Se ei erikoisemmin erotu muusta politikoinnista: Asiat henkilöityvät, henkilökohtaisuudet (sekä kuvitellut sellaiset) korostuvat, rintamalinjoja vedetään kärkkäästi, mutta tarkemmin katsottuna ne menevät ristiin rastiin ja sumentuvat; kärpäsistä tulee härkäsiä ja päinvastoin. Kaikkea hallitsee yleinen epävarmuus ja ohitsehuutaminen.
Mitä kaikenmoiset rakenteelliset kysymykset sitten tarkoittavat yksittäisen taiteilijan tasolla? Usein ne pelkistyvät toimeentuloon ja markkinointiin liittyviksi asioiksi: Millä perustein ja kenelle jaetaan apurahoja, miten näyttelyyn saadaan ne "oikeat" kävijät paikalle. Osallistuessaan taidekeskusteluun taiteilija joutuu väistämättä omaksumaan tällaisen ikään kuin tuotannollisen näkökulman, josta käsin perustelee tekemistään.
Luonnollisesti taiteen teossa on aina läsnä myös tuotannollinen aspekti – vähintäänkin siinä mielessä, että kovin moni joutuu uuden teosidean äärellä pohtimaan, ei suinkaan miten sen toteuttaisi parhaimmalla tavalla, vaan miten sen voisi tehdä mahdollisimman halvalla tai peräti ilmaiseksi. Kuitenkaan taiteellista työskentelyä, taiteen katsomista tai taiteilijan ja yleisön suhdetta, sekä näistä kumpuavia vaikeuksia ja ongelmia, on mahdotonta redusoida tuotannollisiksi kysymyksiksi.
Ajatellaan vaikka katsojia, yleisöä – kävijämääräthän ovat ikuisuuskysymys, helposti mitattava suure, jota taidepolitiikassa pallotellaan, viimeksi Kluuvin gallerian lakkauttamisuhan yhteydessä. Mutta mikä on yleisön merkitys taiteilijalle, jos sivuutetaan stressi siitä, kirjoittaako kukaan kriitikko näyttelystä mitään? Jokainen taiteilija joutuu väistämättä jossain vaiheessa vastaamaan kysymykseen, mitä hän haluaa teoksillaan kertoa. Tätä on puolestaan mahdotonta pohtia ohittamatta kysymystä kenelle haluaa kertoa ja millä keinoin.
Eräänlaiseksi perusdilemmaksi muodostuukin, miten tehdä taidetta joka olisi ymmärrettävää mahdollisimman laajalle yleisölle, sortumatta kuitenkaan banaalisuuteen. Tämän kovin mutkaisen väylän molemmin puolin vaanivat karikot; toisaalla sortuminen puhtaasti taidemaailman sisäiseen dialogiin, toisaalta epäonnistunut yritys tavoittaa jotain yleisinhimillistä – päätyen kliseiseen ilmaisuun ja eräänlaiseen puujalkataiteeseen.
Toki taidetta voisi ajatella perusluonteeltaan yleisinhimillisempänä kuin vaikkapa jotain tieteellistä artikkelia. Tieteellinen julkaisu ei välttämättä aukene yhtään ilman alan perusteiden tuntemusta; taide sen sijaan aukenee aina jollain tavalla, ollen muodoltaan välittömän havainnoinnin piirissä. Taustatietomme kenties auttaa meitä näkemään sitä eri valossa, hahmottamaan erilaisia merkitystasoja ja viittauksia, mutta meillä on joka tapauksessa jo jokin vahva, aistillinen mielikuva teoksesta.
Silti taide on myös ammattipuhetta ja siinä kohdin voisi vetää yhtymäkohtia tieteeseen: Tieteen edistyminen olisi kovin hidasta, jos kaikki tieteellinen tutkimus pitäisi toimittaa yleistajuisessa muodossa. Miksei sama pätisi taiteeseenkin?
Taiteen, kielen ja ajattelun suhdetta voisi ruotia pidempäänkin. Taiteen rinnastus kieleen on vähän ontuvaa; ikään kuin ajattelu itsessään tapahtuisi jollain spesifillä kielellä, ja taiteellinen ilmaisu olisi tulosta taiteen kielellä ajattelusta. Eikö pikemminkin ajattelu näyttäydy meille kielenä, kuvina ja tuntemuksina – ajattelu itsessään ei ole kielellistä eikä suurilta osin edes tietoista toimintaa. Siinä vaiheessa, kun olemme jäsentäneet mielenliikkeemme kieleksi, itse ajatus on jo aikapäiviä sitten ajateltu.
Voisi myös argumentoida, että taide olisi jotenkin lähempänä ajattelua itsessään kuin kirjallinen ilmaisu; taide mahdollistaa mielentilojen eri tasojen – kuvien, sanojen, ruumiillisten aistimusten – säilyttämisen ja ikään kuin ajatteluprosessin kattavamman replikoimisen.
Tämän täydennykseksi voisi myös nostaa sellaisen mielenfilosofisen väitteen, että inhimillinen ajattelu ylipäänsä perustuu sosiaalisiin suhteisiin – kykymme ajatteluun on muodostunut sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ajattelu on sosiaalisten tilanteiden jäljittelyä. Mielenliikkeet sisältävät siten aina myös sosiaalisen ulottuvuuden, kuvitellun yleisön. Ja taidehan esittää näitä mielenliikkeitä. Kannattaako siis yleisöstä olla huolissaan, jos yleisötöntä taidetta ei voi olla olemassakaan...
Silti joskus olisi houkuttelevaa ajatella myös rawlsilaisittain: Taiteen tulisi kyetä tuottamaan mahdollisimman syviä kokemuksia mahdollisimman monelle. Jälkimmäisen tavoitteen täyttämisen ei tarvitse tarkoittaa ensimmäisen vesittämistä.
Mitä kaikenmoiset rakenteelliset kysymykset sitten tarkoittavat yksittäisen taiteilijan tasolla? Usein ne pelkistyvät toimeentuloon ja markkinointiin liittyviksi asioiksi: Millä perustein ja kenelle jaetaan apurahoja, miten näyttelyyn saadaan ne "oikeat" kävijät paikalle. Osallistuessaan taidekeskusteluun taiteilija joutuu väistämättä omaksumaan tällaisen ikään kuin tuotannollisen näkökulman, josta käsin perustelee tekemistään.
Luonnollisesti taiteen teossa on aina läsnä myös tuotannollinen aspekti – vähintäänkin siinä mielessä, että kovin moni joutuu uuden teosidean äärellä pohtimaan, ei suinkaan miten sen toteuttaisi parhaimmalla tavalla, vaan miten sen voisi tehdä mahdollisimman halvalla tai peräti ilmaiseksi. Kuitenkaan taiteellista työskentelyä, taiteen katsomista tai taiteilijan ja yleisön suhdetta, sekä näistä kumpuavia vaikeuksia ja ongelmia, on mahdotonta redusoida tuotannollisiksi kysymyksiksi.
Ajatellaan vaikka katsojia, yleisöä – kävijämääräthän ovat ikuisuuskysymys, helposti mitattava suure, jota taidepolitiikassa pallotellaan, viimeksi Kluuvin gallerian lakkauttamisuhan yhteydessä. Mutta mikä on yleisön merkitys taiteilijalle, jos sivuutetaan stressi siitä, kirjoittaako kukaan kriitikko näyttelystä mitään? Jokainen taiteilija joutuu väistämättä jossain vaiheessa vastaamaan kysymykseen, mitä hän haluaa teoksillaan kertoa. Tätä on puolestaan mahdotonta pohtia ohittamatta kysymystä kenelle haluaa kertoa ja millä keinoin.
Eräänlaiseksi perusdilemmaksi muodostuukin, miten tehdä taidetta joka olisi ymmärrettävää mahdollisimman laajalle yleisölle, sortumatta kuitenkaan banaalisuuteen. Tämän kovin mutkaisen väylän molemmin puolin vaanivat karikot; toisaalla sortuminen puhtaasti taidemaailman sisäiseen dialogiin, toisaalta epäonnistunut yritys tavoittaa jotain yleisinhimillistä – päätyen kliseiseen ilmaisuun ja eräänlaiseen puujalkataiteeseen.
Toki taidetta voisi ajatella perusluonteeltaan yleisinhimillisempänä kuin vaikkapa jotain tieteellistä artikkelia. Tieteellinen julkaisu ei välttämättä aukene yhtään ilman alan perusteiden tuntemusta; taide sen sijaan aukenee aina jollain tavalla, ollen muodoltaan välittömän havainnoinnin piirissä. Taustatietomme kenties auttaa meitä näkemään sitä eri valossa, hahmottamaan erilaisia merkitystasoja ja viittauksia, mutta meillä on joka tapauksessa jo jokin vahva, aistillinen mielikuva teoksesta.
Silti taide on myös ammattipuhetta ja siinä kohdin voisi vetää yhtymäkohtia tieteeseen: Tieteen edistyminen olisi kovin hidasta, jos kaikki tieteellinen tutkimus pitäisi toimittaa yleistajuisessa muodossa. Miksei sama pätisi taiteeseenkin?
Taiteen, kielen ja ajattelun suhdetta voisi ruotia pidempäänkin. Taiteen rinnastus kieleen on vähän ontuvaa; ikään kuin ajattelu itsessään tapahtuisi jollain spesifillä kielellä, ja taiteellinen ilmaisu olisi tulosta taiteen kielellä ajattelusta. Eikö pikemminkin ajattelu näyttäydy meille kielenä, kuvina ja tuntemuksina – ajattelu itsessään ei ole kielellistä eikä suurilta osin edes tietoista toimintaa. Siinä vaiheessa, kun olemme jäsentäneet mielenliikkeemme kieleksi, itse ajatus on jo aikapäiviä sitten ajateltu.
Voisi myös argumentoida, että taide olisi jotenkin lähempänä ajattelua itsessään kuin kirjallinen ilmaisu; taide mahdollistaa mielentilojen eri tasojen – kuvien, sanojen, ruumiillisten aistimusten – säilyttämisen ja ikään kuin ajatteluprosessin kattavamman replikoimisen.
Tämän täydennykseksi voisi myös nostaa sellaisen mielenfilosofisen väitteen, että inhimillinen ajattelu ylipäänsä perustuu sosiaalisiin suhteisiin – kykymme ajatteluun on muodostunut sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ajattelu on sosiaalisten tilanteiden jäljittelyä. Mielenliikkeet sisältävät siten aina myös sosiaalisen ulottuvuuden, kuvitellun yleisön. Ja taidehan esittää näitä mielenliikkeitä. Kannattaako siis yleisöstä olla huolissaan, jos yleisötöntä taidetta ei voi olla olemassakaan...
Silti joskus olisi houkuttelevaa ajatella myös rawlsilaisittain: Taiteen tulisi kyetä tuottamaan mahdollisimman syviä kokemuksia mahdollisimman monelle. Jälkimmäisen tavoitteen täyttämisen ei tarvitse tarkoittaa ensimmäisen vesittämistä.
related posts
taide
3. maaliskuuta, 2014
0
