Kuten aiemmin mainitsin, viime kesänä veneilyni koostui joukosta pienempiä pyrähdyksiä, yhden pidemmän reissun sijaan. Tällä kertaa uusia näkökulmia toi se, että vene piti saada talviteloilta Salosta laituriin Tammisaareen ja syksyllä taas takaisin. Matkanhan rykäisisi kahdessa päivässä tarpeen vaatiessa, mutta lasten kanssa purjehtiessa on kivempaa hieman venyttää aikatauluja (ja ylipäätään, en ennen aamukymmentä jaksa tehdä vedenheittoa kummempaa, ellei ole pakko).
Koulujen päättyessä kaappasin lapset veneeseen, joka olikin jo kolmisen viikkoa turvonnut telakan rannassa. Pilssi oli tässä vaiheessa jo rutikuiva, kuten saaristoluontokin – viime kesän alussa kun koettiin taas poikkeuksellisen pitkä hellejakso. Saariston luonnolla onkin sopeutumista näihin pitkiin hellekausiin, joita on viime vuosina ollut sen verran säännöllisesti, ettei niitä oikein poikkeuksellisiksi pitäisi enää kutsua.
Ruokatauko ja soutelua Teijon Isoholmassa. Saaren laguuni on ihan hyvä ankkuripaikka, mutta rantoihin asti ei köliveneellä yllä.
Salosta etelään lähdettäessä olen yleensä löytänyt yöpymispaikan eräästä asumattomien pikkusaarten ryhmästä, mutta tällä kertaa joku oli onnistunut ankkuroimaan purjeveneensä saarten keskelle juuri sellaiseen kohtaan, että näkösuojaa ei siellä olisi saanut. Koska vedenkorkeus oli harvinaisen alhaalla ja aurinkokin laskemassa, en viitsinyt lähteä kokemaan tuntemattomia rantoja vaan jatkoin pian hämärtyvässä illassa kohti seuraavaa hyväksi havaittua poukamaa – ja niitähän ei tällä seudulla enää ole montaa, kiitos intensiivisen mökittämisen.
Seuraava päivä on valjennut. Lapset soutivat uimaretkelle viereiseen saareen, mutta itse pysyin kannen alla viimeistelemässä Örön kesänäyttelyn painomateriaaleja. Merellistä puuhaa sekin...
Hiekkapohjainen poukama. Täällä olin muutama vuosi sitten pyörähtänyt purjeveneelläkin, tällä kertaa en viitsinyt yrittää meriveden ollessa reilusti normaalia alempana.
Reviirin merkkausta. Tosin harmitonta sellaista, eihän tässä yritetä kieltää muuta paitsi tulentekoa mikä on joka tapauksessa kielletty ilman lupaa. Vihaisempiakin kylttejä on näkynyt. Silti herää kysymys mihin tätä tarvitaan, itselleni tulee näistä aina vähän huono tunnelma.
Päivä jatkui vuorotellen täydessä pläkässä ja pienessä vastatuulen vireessä. Onneksi etappi ei ollut pitkä; Gunnarsörar jo häämöttikin utuisessa horisontissa. Sinne pääsikin moottorilla körötellen parissa tunnissa.
Perillä poukamassa.
Saaren erikoisuus: Vanha hylky aivan veneen vierellä!
Välillä on mukavaa havaita, että lapset voivat nauttia luonnossa oleilusta ilman sen kummempaa tekemistä.
Kulottunutta ruohikkoa riitti. Muovinen puutarhapenkki ja nuotiopaikat kertoivat Gunnareiden suuresta käyttöasteesta, ovathan ne miltei soutumatkan päässä Hangosta.
Soutelin lähisaaria katsomaan. Melkoisen leväistä jo näin kesän alussa.
Ei kun puita pesään ja saunaan.
Kolmantena päivänä olikin jo tarkoitus päästä kotiin saakka. Sen kanssa ei tosin ollut mikään kiire, joten pysähtelimme matkan varrella. Ensin jäimme ankkuriin parin saaren päähän, tarkoituksenamme soudella katsomaan Pirtu-Veeran eli Asa Finnin hylkyä. Ilmakuvissahan hylky erottuu komeasti – esimerkiksi tässä Sukeltaja-lehden kannessa – mutta pinnan tasolta katsoen kokonaisuutta on hieman vaikeampi hahmottaa.
Pirtu-Veera pilkottaa pinnan alla.
Vesi oli sen verran sameaa, että pinnan alle törkätty GoPro-kamerakaan ei mitään valtavan laajoja näkymiä kyennyt paljastamaan. Kenties snorklaten hylyn koko ja muodot konkretisoituisivat paremmin.
Matka jatkuu. Tästä kuljinkin viimeksi toiseen suuntaan 11 vuotta aikaisemmin ostettuani Gjusanin Inkoosta, sen jälkeen ei idemmäs ole ollut asiaa.
Hangon jälkeen pysähdyimme luodoilla, joita vartioi yksinäinen soturi.
Painajaisen perikuva
Etelässä levittyy paahteinen Suomenlahti.
Uimapaikkaa etsimässä. Nämä hiekkapohjaiset lahdet olivatkin siihen tarkoitukseen niin oivia, että kipparikin viihtyi vedessä pari tuntia.
Nuotiopaikka naapuriluodolla.
Perillä omien ja naapurin vesipelien seurassa. Vesi oli niin alhaalla, että vene piti jättää pyörimään poijuun, edes keula ei yltänyt laituriin.
Myöhemmin kesällä paatti pääsi laiturin kylkeen. Aallokossa heiluessaan köli varmasti ruoppaa melkoisen kuopan mutapohjaan, joten tuohon se sopii vaikka vesi laskisikin. Poispääsy tietysti on eri asia...
Loppukesästä tuli sen verran monenmoisen kiireen summa, että retkisaldo jäi vaatimattomaksi. Mutta melkoisen tyhjänpanttina taitavat nuo isommatkin veneet rantahuviloiden laitureissa maata. Ja toisaalta vene löysi uusia käyttötarkoituksia laiturissa kelluvana työpisteenä, huvimajana ja nukkumapaikkana...
